Jarmo Stoor: Älytön urheilujuttu

Istuessani junassa välillä Helsinki Oulu tein nettihaun nimelläni. Hätkähdin ensimmäistä otsikkoa: Suomalaiselta MM-mitalistilta älytön paljastus IL:ssä – 10 000 vatsaliikettä päivässä!

Klikkasin jutun auki. Suomiurheilu.com kuulosti sangen viralliselta.

”Vautsi ja voutsi!” hihkaisin maskin takaa. Prässi-romaani saa jutulla hienosti julkisuutta, ja minä loistan siinä sivussa kirjailijana ja urheilijana maireana kuin markan kolikko.

Superlatiiveja sinkoili mielessä ja luin Narkissoksena jutun useaan kertaan otsikkoa makustellen: ”MM-mitalistilta älytön paljastus Iltalehdessä.”

Ymmärsin älytön-sanan positiivisen merkityksen, mutta silti sana rämähti epävireisesti kuin löysä kitaran kieli.

Onko se nyt niin älytöntä? kysyin itseltäni.

Hetken mietittyäni vastasin: Mutta onhan se! 10 000 päivittäistä vatsaliikettä on niin älytön juttu, ettei sitä keksisi omasta päästä Esa Pakarinenkaan. On älytöntä, että tein vatsaliikkeitä vain pystyäkseni ihan normaaleihin asioihin, kuten kävelemään portaat alas, käymään vessassa, istumaan paikoillani, pukemaan vaatteet päälleni, röyhtäilemään tai nauramaan äänekkäästi.

Minulla selkä meni rikki jo lapsena. Seitsemäntoista ikäisenä vamma alkoi todenteolla vaivaamaan. En pystynyt kunnolla edes makaamaan paikoillani, mutta vaakatasossa liikkumattomana, selkään sattui vähiten. Jätin lukion kesken ja makasin vinttihuoneessa. Opin tunnistamaan kylän moottorikelkat äänen perusteella.

Kerran käsiini osui Weiderin urheilulehden artikkelin, jossa kerrottiin voimanostajasta, joka oli korvannut puuttuvan selkälihaksen vahvistamalla vatsalihaksia ja voittanut maailmanmestaruuden.

Selkä ei ollut parantunut vintillä makaamalla, päinvastoin, viikkoja vuoteessa lojuttuani yskiminenkin vihlaisi selkää. Kohta en uskalla edes pieraista, ajattelin ja ryhdyin tekemään vatsaliikkeitä. Alkuun sain punnerrettua vain muutaman kevyen liikkeen, mutta jo niistä tuli parempi olo. Tein vatsaliikkeitä sinnikkäästi ja kunto kasvoi. Kuukauden kuluttua suurin este vatsaliikkeille olivat istumaan nousuista kankkuihin hiertyneet rakot, jotka aukesivat kivuliaasti tuon tuosta ja sotkivat lakanat vereen. Opettelin nukkumaan kyljelläni säästääkseni peppunahkaa, ja päivittäisen vatsaliikesarjan aloitin minuutin yli puolenyön jotta sarjojen väliin jäisi toipumisaikaa. Onko ihmisellä selvitäkseen lopultakaan valtaa päätöksiinsä, vaiko vain valtaa päätöksiensä toteutukseen? mietin silloin usein.  

Lopulta tein älyttömät 10 000 vatsaliikettä päivässä ja toivoin, että perse kestää.

Tein vatsaliikkeitä kolmensadan sarjoina hyttysen litistämistä, väliin parisataa istumaan nousua, sitten kolmesataa ilmaan kohoamista ja lopuksi taas parisataa istumaan nousua. Lopulta tein älyttömät 10 000 vatsaliikettä päivässä ja toivoin, että perse kestää. Kun pystyin jälleen nauramaan hekottaen, unohdimme selkävamman kanssa toisemme vuosiksi.

35-vuotiaana posket näkyivät takaapäin. Olin toimistokunnossa ja selkä alkoi uudelleen vihoitella. Ryhdyin taas tekemään vatsaliikkeitä pakon sanelemana, mutta sillä kertaa päätin, että tekisin mitä tahansa muuta mutten enää koskaan loputtomasti vatsaliikkeitä. Ne sarjat olivat paluuta alkupisteeseen. Oli päästävä eteenpäin.

Päätin alkaa urheilla jotain todella kovaa ja rankkaa lajia. Hain netistä vaihtoehtoja, ja aina rajuimmaksi ehdotukseksi nousi rugby. Selälle rankimmalta näytti rykelmäaloitus, jossa molempien joukkueiden kolme etumiestä nojasi toisiaan vasten niskat ja hartiat lomittain. Heidän takanaan oli vielä viisi miestä työntämässä. Soikea pallo heitettiin rykelmän keskelle, ja kuusitoista miestä ryhtyi puskemaan toisiaan vasten tavoitteenaan saada pallo jäämään oman joukkueen jalkoihin. Saatoin ihan kuulla etumiesten selkänikamien paukahtelun muodostelman vyöryessä nurmella.

Yhdentoista vuoden ajan pelasin kaikki OYUS Rugbyn pelit etumiehenä ja samalla aloin vääntää kättä kilpaa. Vatsaliikemaratoniin ei ole tarvinnut enää osallistua.

Prässiä kirjoittaessa oivalsin, että urheilu ja kirjoittaminen kumpuavat samasta intohimosta. Molemmissa vaaditaan päättäväisyyttä ja periksiantamattomuutta. Molemmista saa onnistumisen kokemuksia ja uskoa omaan kykyyn ylittää hetkellisesti inhimilliset rajat. Kun rugbykentällä tai kädenvääntöpöydässä onnistuu tekemään hienon liikkeen, tai kun jaksaa vielä senkin jälkeen kun ei enää itsekään olisi uskonut jaksavansa, niin siitä saa samanlaisen kuolemattomuuden tunteen ja itsensä voittamisen riemun kuin onnistuessaan luomaan kauniin toimivan lauseen paperille. Itselleen voi silloin sanoa: Tuo oli kyllä älyttömän hieno juttu, ja minä pystyin siihen, niin kuin pystyin kymmeneen tuhanteen vatsaliikkeeseen.