Sirpa Tarkkinen: Kembaana halkoo kaupunkikoivikkoa

Kirjoitin kaksi vuotta sitten heinäkuussa tähän mediaan miten kaupunkiniityt tekevät tuloaan Suomeenkin. Inspiraation herättäjänä toimi Heinäpäässä Maunonkadun unikkoniitty, joka ei pettänyt tänäkään kesänä: en kuvitellut, että unikot loistivat silmiini entistä pidempinä ja oranssimpana. 

Tämän kesän helteillä tein jutun Oulun kaupungin ”niittyasiantuntija” Vilma Tolosesta, biologian opiskelijasta, joka kartoittaa Oulun kaupungin niittyjä. Hyvän uutisen sain saattaa lukijoidemme tietoon: oululaiset ovat alkaneet arvostaa näitä ennen ruokottomina pidettyjä villin kasvillisuuden keitaita. 

Meillä Heinäpäässä kaupunkiniittyjä onneksi on. Niityt ja puutalot tuovat kaupunkikesään entisaikaista maalaistunnelmaa, kesämökittömillekin. Oulussa ei ole montaa puutalokorttelia jäljellä. Raksilan ja Pikisaaren varjoihin ovat jääneet Hollihaan puiston viereiset pienet kaistaleet. Niillä on havaittu jopa meininkiä: muutamia kesiä sitten osuin muodikkaan yhteisöllisille katujuhlille Nummikadulle. 

Nostalgiaa nostattaa myös tyhjä Urheilutalo.

Tänä kesänä yritin löytää tietä torille asuttuani keskeisillä kulmilla 11 vuotta. Jouduin kysymään asfalttimiehiltä reittiä, sillä vielä silloin joka puolelta suljettu Kembaana siinä valmistui hyvää vauhtia. Asfaltoinnin ansiosta monta porttia minä ja ranskalaiset pyöräilijät jouduimmekin kiertämään.  

Maisema muuttuu. Tänä kesänä kävelyreitit ovat muokkaantuneet uusiksi. Kembaanan punainen asfaltti aiheuttaa haikeuttakin, kun se halkoo ennen niin tiheää vihreää koivikkoa. 

Nostalgiaa nostattaa myös tyhjä Urheilutalo. Ei sillä, että olisin kuulunut sen aktiivisiin käyttäjiin, vaan siksi, että sen rapistuneisuus ja tyhjyys vahvasti viestivät ajan kulumisesta, kaiken katoavuudesta. Elämän kiertokulussa uutta, tuoreempaa ja ehompaa tulee tilalle. 

Jotain kuitenkin jää. Kesätunnelmaani kuuluivat edelleen Maunonkadulla tuulen rytmissä heilahtelevat oranssit kukkanyytit, siellä Urheilutalon takana.