Maunonkadun hiljaiset unikot

Oulussa ei ole montaa tyylillisesti ehjää puutalokorttelia jäljellä. Emmekä jää tämän puutteen kanssa todellakaan yksin.

Suomalaisista maakuntakaupungeista en ole laajalti menneen maailman puutaloarkkitehtuuria huomioinut, Pispalaa, Porvoota ja Vanhaa Raumaa tietysti lukuun ottamatta.

Meillä Raksilan ja Pikisaaren varjoihin ovat jääneet Hollihaan puiston viereiset kaistaleet. Niillä on jopa meininkiä: muutama kesä sitten osuin muodikkaan yhteisöllisille katujuhlille Nummikadulle.

Huomasin myös kadun varrella talon mentävän aukon. Nyt se on saanut täytteekseen kaivinkoneet ja muut asianmukaiset työstölaitteet.

Kesäkuussa pyöräilen siihen lähelle Merikadulle kuvaamaan kirsikkapuun heleänpunaisia kukintoja. Siitä hetkestä oikeastaan alkaa henkilökohtainen kesäni.

Samansuuntaisella tiellä, Maunonkadulla, puskee pienen heinikon keskeltä jättiunikkoja.

Olen asunut kymmenisen vuotta kerrostalossa, jonka naapuripihaa ennen varjostivat puut. Niistä olivat innostuneita varsinkin pääskyset, joiden laulua sirisi sisään kesäiltaisin.

Kerran lomamatkalta pihaan kaarrettuani koin järkytyksen: vehreät puut olivat saaneet väistyä parkkipaikan tieltä. Vaikuttaa siltä, että pääskyset liitelevät nurkillani enää vain satunnaisesti.

Nykyään kesätunnelmaani kuuluvat Maunonkadulla tuulen rytmissä heilahtelevat oranssit kukkanyytit. Puiden menetyksestä toipuneena mietin noiden viljelykarkulaisten tulevaisuutta.

Ajattelen, että unikoiden koti kuuluu Heinäpäähän villille kaupunkilaiskedolle.

Enkä olekaan ajatuksineni yksin: tätä kirjoitusta viimeistellessäni Yle kertoi samansuuntaista verkkosivuillaan.

Kaupunkiniityt tekevät tuloaan Suomeenkin, unikkoineen.