Päätoimittaja Harriet Urponen: Kun uhka tuli taivaalta – mitä opimme viestinnästä?

Kalevan tuore pääkirjoitus nosti esiin sen, minkä moni havaitsi itsekin: drooniuhka paljasti viestinnän puutteita ja samalla sen, miten nopeasti epävarmuus leviää.

Saimme konkreettisen esimerkin siitä, miten turvallisuuteen liittyvä tieto kulkee. Itse uhka ei toteutunut, eikä varsinaista vaaraa lopulta ollut. Silti moni ehti kokea epävarmuutta, osa pelkoa ja vielä useampi epätietoisuutta: mitä oikeastaan tapahtuu, koskeeko tämä minua ja miten minun pitäisi toimia?

Uskon, että tilanteessa toimittiin parhaalla mahdollisella tavalla nopeasti muuttuvan tiedon varassa. Voin vain kuvitella, millainen herätys monille oli perjantaiaamuna, kun tieto mahdollisesta uhasta saavutti heidät. Juuri siksi on tärkeää pysähtyä hetkeksi tarkastelemaan viestintää ja oppia siitä.

Ensimmäinen oppi: tieto tarvitsee kontekstin

Tieto tuli nopeasti, mutta selitys ei pysynyt perässä. Kun puhutaan ”mahdollisesta uhasta”, mutta ei heti pystytä avaamaan sen todennäköisyyttä, laajuutta tai kestoa, ihmiset täyttävät aukot itse. Sosiaalinen media tekee sen hetkessä.

Toinen oppi: kieli vaikuttaa enemmän kuin ajattelemme

Viranomaisviestinnän on oltava täsmällistä. Samalla kriisitilanteessa liika varovaisuus voi näyttäytyä epämääräisyytenä.

Kun sanotaan “voi olla mahdollista” tai “ei voida sulkea pois”, moni kuulee tämän: tämä on todennäköistä. Sanoilla on merkitystä erityisesti silloin, kun ihmiset etsivät niistä turvaa.

Kolmas oppi: rytmi ja ohjeet ratkaisevat

Tässä tilanteessa jo muutaman tunnin hiljaisuus oli liikaa.

Hiljaisuus tulkitaan usein epävarmuudeksi. Siksi myös keskeneräisestä tilanteesta pitäisi pystyä viestimään säännöllisesti, mieluummin liian usein kuin liian harvoin. Tärkeää on kertoa myös se, mitä ei vielä tiedetä.

Ohjeiden pitäisi tulla heti ensimmäisen viestin mukana selkeästi, yksinkertaisesti ja toistuvasti. Ja useammalla kielellä kuin suomeksi ja ruotsiksi.

Lopulta ihminen kysyy vain kahta asiaa: olenko turvassa ja ovatko läheiseni turvassa.

Vaikea viestintätilanne

On myös rehellistä todeta, että tilanne oli viestinnällisesti poikkeuksellisen vaikea.

Drooneihin liittyy epävarmuutta: havainnot voivat olla virheellisiä, kaikkea tietoa ei voi jakaa reaaliaikaisesti ja tilanne voi muuttua nopeasti. Näiden tekijöiden keskellä yksinkertainen viesti on kaikkein vaikein tuottaa.

Entä positiivinen näkökulma?

On hyvin tärkeää nähdä, mikä tilanteessa toimi. Kansalaiset ottivat tilanteen vakavasti. Viranomaiset reagoivat ja ohjeita täsmennettiin nopeasti. Keskustelu siirtyi nopeasti siihen, miten toimia, ei pelkästään siihen, mitä ehkä tapahtuu.

Tavallaan kyse oli koko yhteiskunnan yhteisestä harjoituksesta. Tilanteesta, josta voimme oppia ilman, että pahin toteutui.

Olisi kiinnostavaa tietää myös, kuinka moni esimerkiksi otti käyttöön 112-sovelluksen tai tarkisti omia varautumisen keinojaan. Kiinnostus turvallisuuteen ja varautumiseen selvästi kasvoi.

Entä Oulu?

On hyvä muistaa, että todennäköisyys sille, että drooni eksyisi juuri Ouluun, on pieni. Mutta varautuminen ei perustu todennäköisyyteen vaan vaikutukseen.

Juuri siksi tällaiset tilanteet ovat arvokkaita viestinnällisiä harjoituksia. Ne paljastavat, kuinka nopeasti tieto liikkuu, missä epävarmuus syntyy ja miten ihmiset etsivät vastauksia.

Suomessa on toimiva järjestelmä: vaaratiedotteet, 112-sovellus ja monikanavainen viranomaisviestintä. Näitä kehitetään jatkuvasti myös tämän kokemuksen myötä. Meillä on paljon vahvuuksia, joiden varaan rakentaa. Rinnalle voi lisätä vielä ymmärrettävää, ennakoivaa ja ihmisen kokoista viestiä.

Kriisitilanteessa viestinnän tärkein tehtävä kirkastuu. Viestintä auttaa ihmisiä pysymään rauhallisina, ymmärtämään tilanne, luottamaan viranomaisiin ja toimimaan oikein. Kriisissä viestintä ei lopulta kilpaile nopeudella vaan luottamuksella.

Viime viikko osoitti, että tässä meillä on vielä opittavaa.
Otetaanko siis opiksi ja tehdään seuraavalla kerralla hieman paremmin. Entisen esihenkilöni Jorma Yypänahon sanoja lainatakseni: Täydellisyyteen on meillä kaikilla vielä pitkä matka.

Harriet Urponen