Laura Mattila: On niin monta tapaa olla tyttö

Näyttämölle astelee vaaleatukkainen tyttö Huonekeskuksen kylttiä kantaen. Korkokenkä suhahtaa lattiaa vasten ja tyttö pysähtyy korjaamaan liian lyhyttä paitaansa. Näin alkaa Diiva-näytelmän läpimeno, ja minä mietin katsomossa, kuinka usein olen nähnyt näyttämön tytöillä hapuilevaa askellusta ja huonosti istuvia vaatteita. Aika harvoin. Todellisessa elämässä sitäkin enemmän.

Olin lapsena harras tyttökirjafani ja pidin useita fiktiivisiä tyttöjä läheisinä ystävinäni. Jouduin olemaan paljon poissa koulusta sairastelun vuoksi ja äidilläni oli tapana raahata kirjastosta kasseittain kirjoja yksinäisyyttäni lievittääkseen. Luin kaikki tyttökirja-genren klassikot, kuten L.M. Montgomeryt, Louisa May Alcottit ja Anni Swanit. Niiden kautta tutustuin reippaisiin ja raikkaisiin päähenkilöihin, jotka kapinoivat juuri sopivasti normatiivista tyttöyttä vastaan. He olivat kipakoita, mutta kesyyntyivät juonien edetessä. Tänä keväänä olen miettinyt useasti, mitä olisin lapsena ajatellut Monika Fagerholmin Diiva-romaanista, joka leikkii tällä itselleni rakkaalla genrellä.

Minulle Diivan näyttämöllistäminen on ollut mahdollisuus kuvitella tyttöys ja naiseksi kasvaminen uudelleen, ilman lapsuuteni klassikkojen konservatiivisuutta ja tarkkoja rajoja. Tänä keväänä Oulun teatterissa lavalle astelee viisi näyttelijää, Anne Syysmaa, Janne Raudaskoski, Aki Pelkonen, Annika Aapalahti ja Juho Uusitalo, jotka kaikki näyttelevät 13-vuotiasta päähenkilöä, Diivaa, omasta sukupuolesta ja iästä viis.

Olin joko liikaa tai liian vähän.

Näyttämölle syntyy monenlaisia versioita ja mahdollisuuksia olla Diiva, teinityttö. Vaikka näyttämön Diiva on pinnalta sama ja kaikilla viidellä näyttelijällä on yhteinen elekieli, syvyyksistä kuultaa jokaisen ainutlaatuinen persoona. Se laajentaa näyttämölle syntyvää tyttöyttä: Saa olla vapaa, saa olla montaa.

Istun katsomossa ja haaveilen, että lopullisessa esityksessä teinityttöys ei näyttäytyisi tarkkarajaisena ja ahtaana laatikkona, vaan enemmänkin jonkinlaisena spektrinä tai kaleidoskooppina. On niin monta tapaa olla tyttö. Itse en koskaan nuorena samaistunut näyttämöllä näkemiini tyttöihin. Olin joko liikaa tai liian vähän. Se kai stereotypioiden ja ideaalien ongelma onkin, ne jättävät aina osan meistä ulos tuijottamaan.

Nyt katson sitä hiukan hapuilevaa askelta ja huonosti istuvia vaatteita ja mietin, että tuon minä tunnistan. Nautin, kun tyttö näyttämöllä ottaa yhtäkkiä röyhkeästi tilaa, lupaa kyselemättä, vaikka ei olekaan täydellinen. Tuo tyttö nyhtää paitaansa, katsoo suoraan kohti uhmakkaana ja sanoo olevansa kauneinta, mitä olla saattaa. Se on totta.