Zero Nine avasi väylän umpihankeen lähes 50 vuotta sitten ja jatkaa yhä taivaltaan

Zero Ninen rumpali Mikko Korpela (vas.) ja kitaristi Timo Käsmä ovat ilahtuneita tuoreen kirjan tuomasta huomiosta ja arvostuksesta bändille. Kuva: Pasi Rytinki

Kulttuuri

Julkaistu: Kirjoittaja: Pasi Rytinki

Oululaistunut Zero Nine -yhtye nousi aikoinaan Kuusamon pakkasista maailmanmaineen kynnykselle. Tienraivaajayhtyeen vaiheikas ja värikäs tarina on koottu nyt kansien väliin. Zero Nine sekä kirjan tehnyt Tero Karjalainen ovat tavattavissa Tiimassa perjantaina 20. marraskuuta, ja bändi esiintyy seuraavana päivänä Oulun Ankara-metallifestivaalilla.

Tero Karjalaisen tänä syksynä ilmestynyttä Zero Nine -kirjaa (Like) voi pitää monessa mielessä merkkitapauksena suomalaisessa rock-kirjallisuudessa. Se on paitsi poikkeuksellisen perusteellinen, myös poikkeuksellisen perusteltu julkaisu. Huolellisen taustatyön ja huumorintajuisen kerronnan kautta rakentuu draaman kaari, joka nostaa Kuusamon hardrokkarit ansaitsemalleen jalustalle alan kotimaisina tienraivaajina – tai ehkä pikemminkin umpihangessa kahlaajina.

”Zero Ninen merkitys on päässyt unohtumaan. Olen ollut huomaavinani, että monissa dokumenteissa se esitetään ikään kuin sivulauseena. Tosiasia on, että aikalaiskriitikoiden mukaan Zero Nine oli ensimmäinen uskottava hevibändi Suomessa, ja sitä ihmettä oli odotettu siitä lähtien, kun hevi keksittiin 1970-luvun alussa”, Karjalainen sanoo ja muistuttaa, että noustuaan pinnalle Zero Nine pysyi genrensä kärkinimenä Suomessa melkein koko 80-luvun ajan.

”Asia oli silloin niin itsestään selvä, että se on päässyt unohtumaan jälkikäteen.”

Positiivista henkeä ilmassa

Zero Ninen kitaristi Timo Käsmä ja rumpali Mikko Korpela istuvat jututettaviksi 45 Special -ravintolassa. Siitä on tullut yhtyeelle Oulussa melkein yhtä tärkeä tukikohta kuin treenikämpäksi vuokratusta Rauhalasta aikoinaan Kuusamossa. 09:n laulaja Kepa Salmirinne ja entinen basisti Elmo Harju olivat Nelivitosen perustajaosakkaita bändin roudarinakin toimineen Ilpo Sulkalan kanssa, ja Korpela otti takavuosina asiakkaita vastaan ravintolan ovella.

Käsmä ja Korpela ovat iloisia ja vähän ihmeissäänkin yhtyeen viime aikoina saamasta huomiosta, jollaista bändi ei ole kokenut sitten 1980-luvun. He kiittelevät vuolaasti Karjalaisen kirjaa, joka on ollut arvostelu- ja myyntimenestys. Teoksesta otetaan jo kolmas painos.

”Ollaan välillä katseltu toisiamme, että mitä ihmettä tässä tapahtuu. Kaikki kirjan tiimoilta tapahtunut on ollut todella positiivista, ja nostanut bändilläkin henkeä, sekä musiikin tekemiseen että muutenkin”, Käsmä sanoo.

Levyraadin voittajat

Zero Ninen tarina kuvaa pääosin aikaa, jolloin musiikkibisnes oli hyvin erilaista kuin nyt. Nuori kuusamolaisyhtye pääsi varsin nopeasti kansalliseen näyteikkunaan, kun kosketinsoittaja Matti Murtola keksi syksyllä 1980 soittaa lankapuhelimella Levyraadin silloiselle juontajalle Jaakko Jahnukaiselle ja tarjota yhtyettä televisioon. Jahnukainen kuoli pian tämän jälkeen, mutta bändi pääsi ohjelmaan ja voitti kaikkien yllätykseksi Levyraadin esikoissinglellään Down The Line.

”Mehän ei itse asiassa päästy televisioon, biisissä oli kuvituksena jotain risupuskia. Siihen aikaan ei Levyraadissa ollut välttämättä bändistä videota”, Käsmä huomauttaa. Bändin nimi tuli kuitenkin miljoonayleisön tietoon.

Kuusihenkinen yhtye poseeraa mustavalkokuvassa kattoterassilla.

Zero Nine aikoinaan Helsingissä hotelli Tornin kattoterassilla: vasemmalta Mikko Korpela, Esa Harju, Keijo Salmirinne, Martti Mäntyniemi, Matti Murtola ja Timo Käsmä. Kirjan kuvitusta. Kuva: Markku Ojala

Kotimaisen keikkasuosion kasvaessa tasaisesti Zero Nine alkoi herättää kansainvälistäkin kiinnostusta. Se levytti toisen albuminsa Blank Versen Englannissa Deep Purplen solistin Ian Gillanin tuottamana 1982.

Elokuussa 1986 Zero Nine pääsi Tukholman Råsundan stadionille Ozzy Osbournen, Scorpionsin ja Def Leppardin lämmittelijäksi Monsters of Rock -tapahtumaan. Aikansa kuva on bändin silloinen keikkakalenterikin: viikonloppuna keikka Pudasjärvellä Jyrkkäkosken lavalla, muutaman päivän päästä Tukholmassa 30 000 hevifanin edessä, ja siitä taas muutaman päivän päästä Punkalaitumella.

”Råsunda oli ikään kuin hauska viikonloppu, josta palattiin arkeen”, Korpela muistelee.

Omannäköistä tekemistä

Onnistuneella stadionkeikalla oli oma vaikutuksensa. Kirjan tietojen perusteella yhtyeeseen oli 1980-luvun lopulla aitoa kansainvälistä kiinnostusta isoja amerikkalaislevy-yhtiöitä myöten, mutta lopulta kaikki lupaavat sopimusviritelmät kaatuivat, osin musiikkiviennin silloisen alkeellisuuden takia, osin mysteereiksikin jääneistä syistä.

”Meillä oli realismi kuitenkin koko ajan läsnä. Tiedettiin, että mahdollisuudet eivät ole edes 50-50. Ei odotettu kuuta taivaalta, vaan tehtiin perustyötä”, Korpela sanoo. Ainoa tuohon aikaan mainittavalla tavalla maailmalla läpi lyönyt suomalaisyhtye oli Hanoi Rocks, eikä Zero Nine halunnut sen tavoin muuttaa ulkomaille.

Tiedettiin, että mahdollisuudet eivät ole edes 50-50. Ei odotettu kuuta taivaalta, vaan tehtiin perustyötä.
Mikko Korpela

Bändiä tilanne ei ole jäänyt harmittamaan. Asian voi kääntää niinkin päin, että kaukaa rockin keskuskaupungeista ponnistanut bändi on päässyt urallaan hyvinkin pitkälle ja saanut elää omannäköistään elämää perheineen kotikonnuillaan.

”Olemme itsekin sitä mieltä, että saavutimme hyvinkin paljon, ja meillähän on vieläkin avaimet käsissä”, Käsmä toteaa virnistäen.

Kuusimiehinen bändi kävelee kadulla mustavalkokuvassa, taustalla kerrostaloja

Zero Nine Hampurissa vuonna 1984. Kirjan kuvitusta. Kuva: Juha Korhonen

”Olemme tehneet paljon asioita, joita kukaan muu ei ole tässä maassa tehnyt”, Korpela toteaa ja huomauttaa, että bändihommissa suosio tulee siinä sivussa, jos on tullakseen. Pääasia on, että saa tehdä musiikkia ja toteuttaa itseään.

”Silloin kun aloittelimme uraamme, levybisneksessä oli paljon sellaista, että bändeille saneltiin ehtoja. Meille ei ole ikinä saneltu mitään, olemme aina saaneet tehdä sitä, mikä itsestä on tuntunut hyvältä”, Käsmä sanoo.

Silläkin voisi jossitella, minkälaiseksi Zero Ninen kansainvälinen ura olisi muodostunut, jos se olisi tullut markkinoille vähän myöhemmin, mutta Käsmä ja Korpela ovat sitä mieltä, että bändi astui kehään juuri oikeaan aikaan.

”Siihen aikaan maaperä oli paljon armollisempi, ja tämmöiset tyypit, jotka eivät tienneet musiikkibisneksestä höykäsen pöläystä, pääsivät kuitenkin eteenpäin”, Korpela sanoo.

Pitkiä kilometrejä

Sittemmin oululaistunut yhtye piti huippuvuosinaan tukikohtanaan vielä Kuusamoa, josta keikkamatkat olivat pitkiä ja ankaria. Ja keikkoja piisasi.

”Kun katsoin kirjaan koottua keikkakalenteria, ihmettelin itsekin, että onko tämä totta, on muuten jumalauta riennetty”, Käsmä päivittelee ja huomauttaa, että keikkojen ympärillä tehtiin vielä tiiviiseen tahtiin uusia biisejä ja levyjä.

Kaksi nahkatakkista miestä poseeraa baaritiskillä.

Timo Käsmä on asunut Oulussa vuodesta 1989 ja Mikko Korpela vuodesta 1986. He miettivät, että koko bändin toiminta olisi kannattanut siirtää aikaisemmin Kuusamosta Ouluun, jotta valtavia keikkakilometrejä olisi saatu vähennettyä. Kuva: Pasi Rytinki

Oma lukunsa ovat bändin kehnot keikka-autot, joiden aiheuttamista hengenvaarallisista tilanteista on kirjassa hurjia tarinoita. Monesti bussin alla oli talvella nuotio, jotta se saatiin lämmitettyä ajokuntoon.

”Ehkä meillä oli huonoa tuuria autojen suhteen, mutta siihen aikaan kaikilla bändeillä oli samanlaiset vanhat bussit. Katsoin jotain Dingo-dokumenttia, ja niillä oli vielä paskemman näköinen kuin meillä”, Korpela sanoo.

Hyvämaineinen bändi

Kirjasta piirtyy kuva yhtyeestä, joka 1980-luvun villeinä vuosinakin hoiti asioitaan esimerkillisesti. Kirjanpito oli tarkkaa, teknisen henkilökunnan palkat maksettiin säntillisesti ja kaikki kalliitkin laitteistot tulivat kokonaan maksetuiksi.

”Zero Ninen arkisto käsitti kymmenkunta banaanilaatikkoa, ja sieltähän löytyi kovaa dataa, kirjanpidosta ja kirjeenvaihdosta lähtien. Työmääräyksistä löytyi keikkaliksatkin, mistä sai hyvän käsityksen siitä, mitä tuommoisesta hommasta maksettiin 80-luvun alussa ja myöhemmin, ja kuinka pieniin pinoihin niitä seteleitä jaettiin varsinkin alkuvuosina”, Karjalainen kertoo.

Rockpiireistä ajatellaan, että ne ovat muka boheemeja, mutta sielläkin arvostetaan ihmisiä, joiden sanaan voi luottaa ja jotka hoitavat raha-asiansa eivätkä jää toisille velkaa.
Tero Karjalainen

Leppoisan ja luotettavan Zero Ninen maine rockpiireissä olikin poikkeuksellisen hyvä.

”Kaikki alalla pitivät Zero Ninesta. Levy-yhtiöt, keikkamyyjät, teknikot… En ole koskaan kuullut kenenkään sanoneen heistä pahaa sanaa”, kokenut agentti ja promoottori Tiina Vuorinen kehuu kirjassa.

”Rockpiireistä ajatellaan, että ne ovat muka boheemeja, mutta sielläkin arvostetaan ihmisiä, joiden sanaan voi luottaa ja jotka hoitavat raha-asiansa eivätkä jää toisille velkaa”, Karjalainen sanoo.

Kaksi nahkatakkista miestä katsoo toisiaan nauraen sohvalla ravintolan nurkassa.

Mikko Korpelan ja Timo Käsmän mukaan kuusamolaiset juuret ovat aina pitäneet jalat maassa, eikä kukaan bändissä haikaile 1980-luvun menestysvuosien perään. Kuva: Pasi Rytinki

Tarkan dokumentoinnin lisäksi Zero Ninen muusikoilla tuntuu olevan ilmiömäinen muisti menneistä tapahtumista, vaikka menestysvuodet saattoivat olla osittain melko sumuisiakin. Käsmä tosin sanoo, että kirjaprosessin myötä tuli ilmi paljon hänellekin uutta tietoa.

”Esimerkiksi niistä maailmanvalloitusjutuista oli asioita, joista ihmettelin, että ’ai tämmöistäkin on tapahtunut’”, Käsmä sanoo nauraen.

”Tulee mieleen, että säästeltiinkö meitä joskus aikoinaan pahimmilta pettymyksiltä”, Korpela lisää.

80-lukua ei kaipailla

Karjalainen toteaa kirjassa osuvasti, että Zero Nine ei voi olla katurockia, koska Kuusamossa ei ole yhtään katua. Varsinkin karut talviolosuhteet karsivat räikeimpiä rocktähden elkeitä, kun keikkamatkoillakin toppahousut pystyi riisumaan bussissa vasta Pudasjärven kohdalla.

”Kuusamosta lähteminen piti aika hyvin egot kurissa. Orkesteri on ollut aika rankka korkeakoulu välillä, ja kestävyyttä on pitänyt olla. Olemme hyviä ystäviä, mutta siihen kuuluu myös raadollisuus”, Korpela sanoo. Yhtyeen keskinäinen huumori on sellaista, että kaikki ulkopuolelta tulleet eivät ole aina siinä kyydissä kestäneet.

Luojan kiitos meistä kukaan ei jäänyt sinne 80-luvulle.
Mikko Korpela

Maanläheinen lähtökohta ja asenne on ehkä myös osaltaan pitänyt Zero Ninen olemassa luontevana ja uskottavana rockyhtyeenä läpi hiljaisempienkin aikojen, vaikka nuorinkin bändin jäsenistä on jo 63-vuotias. Toisenlaisiakin esimerkkejä ikääntyvistä rocktähdistä löytyy.

”Luojan kiitos meistä kukaan ei jäänyt sinne 80-luvulle”, Korpela sanoo nauraen. Sitä ei ole myöskään muisteltu kaiholla: Korpela ja Käsmä hoksaavat, että ennen kirjaprojektia siitä ei ole juurikaan edes puhuttu bändin kesken.

”Korkeintaan on huvittuneesti naurettu jollekin jutulle, mutta ei koskaan haikailtu.”

Taas levyn tekoon

Parin vuoden päästä 50 vuotta täyttävä yhtye tekee edelleen uutta musiikkia ja on innoissaan siitä. Hiljattain ilmestyneen Dreaming-sinkun jatkoksi aletaan pian tehdä uutta albumia, ensimmäistä sitten vuoden 2009 ja kaikkiaan kymmenettä.

”Soitan joka päivä kitaraa ja olen järjettömän kiinnostunut vieläkin oppimaan uusia asioita. Tietysti on paljon jo unohtanutkin siitä, mitä on vuosien varrella oppinut, mutta joka kerta soittaessani yritän keksiä ainakin yhden pienen jutun, jota en ole aikaisemmin hoksannut”, Käsmä kertoo.

Oulu on paikka, johon on kotiutunut tosi hyvin. En haluaisi muuttaa täältä minnekään.
Timo Käsmä

Iso numero -lehden taannoisen kirja-arvion otsikossa Zero Ninesta tehtiin epähuomiossa kuopiolainen yhtye. Kuusamolaistaustaiset muusikot ja kirjailija suhtautuvat yllättävän myönteisesti ehdotukseen, että se nimettäisiin tässä jutussa lopultakin jo oululaiseksi yhtyeeksi, vaikka laulaja Kepa Salmirinne onkin muuttanut takaisin Kuusamoon.

”Kyllähän me kaikki olemme asuneet suurimman osan elämästämme Oulussa. Itse muutin tänne jo vuonna 1986”, Korpela sanoo.

”Oulu on paikka, johon on kotiutunut tosi hyvin. En haluaisi muuttaa täältä minnekään”, Käsmä miettii.

”Eiköhän ne ole jo Rotuaaria riittävästi kävelleet päästä päähän, että ovat oululaisia. Kunhan muistavat kuusamolaiset juuret”, Helsingissä asuva Karjalainen kuittaa.

Fakta

Bändi tavattavissa Tiimassa, keikka Tarkastamossa lauantaina

  • Zero Nine ja kirjailija Tero Karjalainen vierailevat museo- ja tiedekeskus Tiimassa perjantaina 20.11. kello 18–20.30. Ohjelma alkaa noin tunnin mittaisella keskustelulla, jossa käsitellään yhtyeen vaiheita ja kirjaprojektia. Haastattelijoina toimivat Metallikausi-näyttelyn tutkijat Asse Martikainen ja Tuomas Niemelä. Keskustelun jälkeen yleisö voi esittää kysymyksiä ja tavata kirjailijan sekä yhtyeen jäseniä.
  • Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tapahtuman aikana näyttelyssä liikkumista ja näyttelykohteiden käyttöä rajoitetaan. Tilaisuuteen mahtuu mukaan 75 ensimmäistä osallistujaa.
  • Lauantaina 21.11. Zero Nine esiintyy Ankara-metallifestivaalilla Oulun Tarkastamossa. Tapahtuman muut esiintyjät ovat Graham Bonnet, Mustach ja Stamina.