Oulun Toripolliisi katsonut oululaisten perään lähes 40 vuotta – syntyhetkissä kansalaiskeräystä ja appiukon mallia

Oulun kuuluisin poliisi eli Toripolliisi on seissyt kauppatorilla pian 40 vuotta. Se paljastettiin juhlallisesti syyskuussa 1987.

Oulun taidemuseon näyttelysihteeri Kaija-Rita Koivisto (1922–2006)  kutsui 1980-luvun puolivälissä koolle joukon paikallisia tuttaviaan ja kertoi heille omien sanojensa mukaan jo aikaa sitten heränneen ”pölijän” haaveensa, joka sai välittömästi ilahtunutta kannatusta.

Tavoitteena oli saada kaikkien oululaisten yhteinen patsas elävöittämään hiljentynyttä torimiljöötä ja kuvastamaan oululaista lähes satavuotista, torin järjestystä 1906–1979 valvoneiden poliisien, perinnettä.

Niinpä Koivisto päätti perustaa ystävänsä Kalevan kulttuuritoimittajan Kaisu Mikkolan (1942–2018) kanssa yhdistyksen, jota kutsuttiin Toripolliisineuvostoksi ja sen rahankeräystä valvomaan nimettiin erillinen Toripolliisipatsasvaltuuskunta.

Hankkeen suojelijoiksi lupautuivat kaupunginjohtaja Ilmo Paananen (1927–2014) ja poliisimestari Erkki Haikola. Toteutuksen kustannusarvio oli 200 000 markkaa ja rahoitus päätettiin hankkia kansalaiskeräyksellä, jotta Toripolliisista tulisi kaikella tavalla oululaisten yhteinen ja oma kaupunkisymboli.

Tungosta ku Tuiran asemalla

Patsashanke julistettiin käyntiin Oulun päivillä 7. elokuuta 1985. Kaupunkilaisia kannustettiin ja haastettiin osallistumaan Toripolliisin rahoitukseen erilaisilla keräyksillä ja tempauksilla.

Rahaa kerättiin kaupungilla yhteensä kuuteentoista Valion lahjoittamaan maitotonkkaan, joita oli sijoitettuna muun muassa kauppahalliin, kirjastoon, jäähalliin, teatteriin, uimahalleihin, ravintoloihin ja liikelaitoksiin.

Lisäksi rahaa saattoi lahjoittaa pankeissa pääläreihin sekä pankkisiirtolomakkeilla, joihin sai kirjoittaa terveisiä, onnitteluita tai tapaamisajan tulevaisuuteen Toripolliisin jalkojen juurelle. Toiveena oli, että jokainen kaupunkilainen osallistuu patsashankkeeseen talkoohengellä, iloisin mielin ja pilke silmäkulmassa. Ensimmäisen suuremman kokonaissumman luovutti Oulun Kansallis-Osake Pankki johtaja Raimo Ala-Ahon ojentaessa 10 000 markan lahjoituksen Toripolliisineuvostolle helmikuussa 1986. Lopulta viimeisimmät puuttuvat 30 000 markkaa pottiin antoi Oulun kaupunki.

Polliisi vai vallesmanni?

Oululaisille torin järjestystä ja turvallisuutta valvoneet poliisit olivat tuttu näky aina vuodesta 1906 lähtien, kun ensimmäinen virallinen toripoliisi Jaakko Mikkola (1872–1960) aloitti tehtävässään. Hänen kerrotaan olleen 165 cm pitkä ja painoakin oli kertynyt 140 kiloa. Vyötärönmitasta sanotaan olleen hyötyä jopa työtehtävissä, kun torilla levotonta menoa saattoi rauhoittaa töytäisemällä häirikköjä jämäkästi vatsalla.

Vuoteen 1933 saakka palveluksessa toimineelta Mikkolalta jäi elämään oululaisille tuttuja sananparsia, kuten ”Herra on hyvä ja hajjaantuu.” ja ”Äläkää tehkö läjiä nurkkiin!” Näitä kehotuksia oli todennäköisesti helpompi totella ryhmässä kuin yksin, vaikka läjän saattoi kyllä tuottaa yksilösuorituksenakin. Mikkolan jälkeen toripoliisiksi tuli Kalle Vuoriluoma 1930-luvun puolivälistä 1940-luvun lopulle.

Tunnetuin neljästä torikurin vartijasta oli Mikko Piippo, joka toimi alueella poliisina vuosina 1949–1965. Häntä ei kuulemma saanut sekoittaa ”tuskanpunaiseen”, vaikka olikin suurikokoinen ja punakka ulkonäöltään. Kerrotaan hänen kerran herätelleen puistonpenkillä paikallisten tuntemaa Spårmanin Marttia, ja kun uinuva herra ei heti reagoinut, kysyi Piippo: ”Ekkö nää tunne mua?” Sanavalmis Martti tokaisi siihen: ”Luulekko nää, että moon värisokia?”  Legendaarisen Mikko Piipon jälkeen toripoliisina työskenteli vuosina 1965–1979 Olavi Kivelä.

Edellä mainittujen herrojen mainioita työvuosia Oulun taidemuseon näyttelysihteeri Kaija-Rita Koivisto muisteli miettiessään heidän perintöään kunnioittavaa maamerkkiä Oulun torille. Poliisi kuului oululaiseen katukuvaan yhtä inhimillisenä ja leppoisana hahmona kuin heidän jälkeensä jättämät letkautukset.

Kajaanin Teppanasta, Kaarlo Mikkosen työhuoneen ikkunalaudaltahan sellainen hahmo vihdoin löytyi. Nimittäin Paimion nimismiehen Pekka Revon (1890–1980) pieni kipsinen muotokuva virkapuku päällään. Hän oli Kaarlo Mikkosen appiukko.

Tytär Raili Repo on muistellut isäänsä Toripolliisi-veistoksen mallina.

”Vartalonmuodosta sen jotenkin tunnistaa isäksi. Isällä oli pyöreä vatsa, ja hän oli minua lyhyempi. Virka-asu piti itse hankkia. Sitten oli semmoisia tilaisuuksia kuten juhannusjuhlat, jolloin virkapuku piti pistää päälle. Mieleen on jäänyt, miten isä oli surkean näköinen, kun puki pukua. Hän ähki ja puhki puvun piukottaessa päällä.”

Pienikokoinen appiukkoa kuvaava veistos on taidemaalariksi opiskelleen Kaarlo Mikkosen yksi varhaisimpia veistoksia.

”Tein sen ihan huvikseni, kun mieleeni oli jäänyt, miten massiivinen hän oli virkapuvussaan. Hän oli kaiken kaikkiaan leppoisa mies ja harrasti innokkaasti urheilua, erityisesti hiihtoa.”

”Rupesin vaan tekemään”

Syksyllä 1985 kajaanilaissyntyinen kuvanveistäjä Kaarlo Mikkonen oli ryhtynyt työstämään Toripolliisia pienoismallin perusteella. Hän otti mittoja ja laski mittasuhteita. Työhuoneen sisäkaton korkeutta veistos ei voinut ylittää ja niinpä Toripolliisin koko ilman jalustaa oli arvioitu 2,20 metriseksi jääden vain parin sentin päähän katosta.

Toripolliisi oli Mikkosen ensimmäinen julkinen tilausteos. Hän oli varannut työhön pari vuotta aikaa ja epäili ehtiikö muuta tehdäkään sinä aikana.

Suurikokoisen koko kansan patsaan valmistaminen jännitti taiteilijaa, mutta työ eteni kuitenkin sujuvasti ja helposti. Veistos valettiin pronssiin Lapinlahden valimossa, jossa taiteilija kävi myös useampaan kertaan viimeistelemässä pintapatinan. Lopulta Toripolliisi valmistui jopa hieman etuajassa suunnitelmista.

Kaarlo Mikkonen perheineen asui 1950-luvulla eri paikkakunnilla, kunnes 1960-luvulla asettuivat Kajaaniin, jossa he työskentelivät yhdessä taiteen parissa. Pariskunnalle tuli myöhemmin avioero ja kumpikin heistä jatkoi kuvanveistäjinä tahoillaan. Viimeisinä elinvuosinaan 80-vuotias Kaarlo Mikkonen ei malttanut lopettaa kuvanveistoa, vaikka sai tuolloin perustoimeentulon taiteilijaeläkkeestä ja oli tyytyväinen uraansa ja menestykseensä.

Hän iloitsi myös siitä, miten oululaiset olivat ottaneet Toripolliisin omakseen. Kaarlo Mikkonen kuoli Kajaanissa 81-vuotiaana vuonna 2001.

Kaksivuotinen mittava työ palkittiin, kun harmaa pressu vedettiin Ilmo Paanasen ja Erkki Haikolan toimesta patsaan päältä pois. Juhlaväki puhkesi suosionosoituksiin ja naurunremahduksiin. Niin taiteilija Kaarlo Mikkonen kuin itse Toripolliisikin kukitettiin ja riemua riitti niin aikuisille kuin lapsillekin. Juhlapuheita pitivät maakunta-arkiston hoitaja Samuli Onnela (1938–2018) ja Toripolliisineuvoston puheenjohtaja Ilkka Lantto. Toripolliisin jalusta jätettiin tarkoituksella suhteellisen matalaksi.

Oulun kaupungin puolesta patsaan otti vastaan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Seppo Rounaja (1943–2016) ja se liitettiin Oulun kaupungin kokoelmaan, jota hallinnoi Oulun taidemuseo.

Tokihan hanketta myös kritisoitiin ja toiset pelkäsivät Oulun saavan pahaisen poliisikaupungin maineen. Vuosien saatossa kuitenkin tuo merelle pälyilevä ja torille iloista mieltä luova muhkea, rähinäremmiin ja koppalakkiin sonnustautunut arjen sankari on muodostunut toiveiden mukaiseksi Oulun kaupungin leppoisaksi symboliksi.

Useimmille on tuttu hokema ”Ookko nää Oulusta? Pelekääkkö nää polliisia?” Toripolliisia ei kuitenkaan tarvitse pelätä, sillä kauppahallin edustalla jykevästi seisova hahmo on nykyisin oululaisuuden sydän sekä merkittävin osa kaupungin julkisen taiteen elävää kulttuuriperintöä, aktiivisena osallisena kaikissa paikallisissa juhlahumuissa ja tapahtumissa eri asusteisiin luvanvaraisesti puettuna.

Teksti: Amanuenssi Katariina Kemppainen, lyhennelmä Oulun taidemuseon blogista