Oululainen Jouko Korhonen, 101, on viimeinen jäljellä oleva kaukopartiomies – hengenvaaralliset retket vihollisen selustaan ovat hyvin muistissa
Sotaveteraani Jouko Korhosen palvelusajan pituus Suomen asevoimissa oli reilut viisi vuotta. Korhosen sotilasarvo oli sota-aikana vänrikki, mutta sittemmin hänet on ylennetty yliluutnantiksi. Kuva: Antti A.T. Leinonen
Jaa sosiaalisessa mediassa:
Oulun Alppilassa itserakentamassaan omakotitalossa asuva 101-vuotias Jouko Korhonen sanoo olleensa väliaikaisella lomalla palvelustehtävistä jatkosodan syttyessä. Suomen jatkosodan alun hyökkäysvaihe ja sen eteneminen Neuvostoliittoon tyrehtyi lopulta paikoillaan junnanneeksi asemasodaksi, jolla oli miesten hermoja raastanut vaikutus.
”Upseeristossa oli hyvin paljon akateemisia kansalaisia. He olivat tiukkoja, hyviä miehiä, kun hyökättiin. Mutta asemasotavaiheessa sen näki, että miten he väsyivät henkisesti. Heillä oli kauhea huoli Suomesta ja kotioloista – se paistoi joka paikkaan.”
Jouko Korhonen kertoo eläväisesti eräästä upseerista, joka koti-Suomesta koetun huolen rasittamana luhistui täysin ennalta arvaamatta. Tämä upseeri oli alkanut yhtäkkiä viuhtoa ilmaa koittaen pyydystää näkemiänsä pääskysiä, jotka liihottelivat korsun tähystysaukosta sisään. Oli tammikuu ja mies oli ihan selvin päin.
Asemasodasta kaukopartioon
Asemasotavaiheessa miehille oli kehitettävä viihdykettä, jottei kaipuu kotiin yltynyt liian piinaavaksi tunteeksi. Jouko Korhonen oli tuolloin nuori vänrikki ja toimi JR32:n toisen pataljoonan viestiupseerina. Hän tuurasi vanhempia upseereita erinäisissä sivuhommissa aina heidän lähtiessään lomille. Lisäksi Korhosen kontolle tulivat urheilu- ja valistusupseerin hommat.
”Asemasota oli jatkunut jo pitemmän tovin vuonna 1943, ja minua rupesi tilanne ottamaan päähän. Sanotaan se näin yksinkertaisesti.”
”Heillä oli kauhea huoli Suomesta ja kotioloista – se paistoi joka paikkaan.”
Jouko Korhonen liittyi vapaaehtoisena vuonna 1943 perustettuun pääesikunnan tiedusteluosaston alaiseen erillisyksikköön, jonka nimi oli Erillinen pataljoona 4. Se vastasi kaukopartiotoiminnasta vihollislinjojen takana.
Suoraan Suomen päämajan käskyvallan alaisuudessa operoineet kaukopartiomiehet suorittivat vihollisen selustassa tiedustelu- ja tuhoamisretkiä. Kaukopartioreissut saattoivat ulottua syvällekin Neuvostoliiton rajan taakse ja vaativat partiomiehiltä erinomaista henkistä kanttia ja fyysistä kestävyyttä.
Hengenvaarallista hiippailua
Korhonen kertoo, että Neuvostoliitto oli kaavoittanut rintamalinjojen takaiset alueensa ja luonut niille verkoston kaukopartioiden kiinni saamiseksi. Neuvostoliitolla oli alueillaan valmiina miehitystä, joka pyrki viivyttämään suomalaisten kaukopartioita ja ohjaamaan ne sitten tiettyihin valitsemiinsa paikkoihin tuhottavaksi. Talvella tiedusteluretkien tekeminen vihollisen puolelle oli entistä haastavampaa paljastavien jälkien vuoksi.
”Talvella se oli aivan turvatonta. Eikä silloin monesti saatu tehtyä sitä, mitä aiottiin. Minäkin tein tammi- ja helmikuun aikana vuonna 1944 kolme partioreissua vihollisen puolelle. Kahdella näistä partioretkistä jäi tavoitteet osin täyttämättä”, Korhonen sanoo.
Kaukopartioretket saattoivat olla useiden päivien mittaisia reissuja. Kaukopartiot joutuivat monesti uuvuttavasti vihollisen takaa-ajamiksi.
”Talvella se oli aivan turvatonta. Eikä silloin monesti saatu tehtyä sitä, mitä aiottiin.”
Jokaiselle partiolle oli jaettu saksalaisvalmisteista ihmelääkettä eli pervitiini-nimistä piristettä. Pervitiini antoi järisyttävästi lisävoimia, mutta sen vaikutuksen lakatessa koitti houreinen voimattomuus. Siksi sitä kuului ottaa vasta ainoastaan äärimmäisessä hädässä ja vain paluumatkalla. Lisäksi varotoimena partioiden johtajat keräsivät haltuunsa miehistölle varatut pervitiiniannokset.
Korhonen kertoo tapauksesta, jossa Erillinen pataljoona 4:n eräs toinen partio oli ottanut vastoin ohjeistusta pervitiinia jo menomatkallaan kohteeseensa. Miehet päätyivät näkemään kivitaloja keskellä erämaata, ja ryhmän varajohtaja ylikersantti ilmoitti keskustelleensa neuvostoliittolaisen everstin kanssa.
Tilanteen pelasti partion luotettavaksi kuvailtu johtaja, joka päätti ottaa suunnan suoraan takaisin kohti Suomea. Partio selvisi nipin napin perille tukikohtaansa ja ilman miestappioita. He olivat olleet suksilla yhtä mittaa yli 80 tuntia.
Operaatio Kaleva
Jouko Korhonen osallistui myös Suomen suurimpaan kaukopartioretkeen. Operaatio Kalevana tunnettuna tuhoamismatkalla oli mukana 189 kaukopartiomiestä. Kohteina olivat Vienan Karjalassa sijaitsevat Suopassalmen, Suopasvaaran ja Jyskyjärven kylät. Tarkoituksena oli tuhota kylien infrastruktuuri, millä vaikeutettaisiin Kainuuseen suuntautuneen vihollisen partisaanitoiminnan edellytyksiä.
Se oli Korhosen neljäs kaukopartioretki ja samalla myös viimeinen, koska hän haavoittui siellä luodista vaikeasti jalkaan. Paluumatkalla häntä vedettiin kolme päivää ahkiossa, johon mies jäätyi lopulta tiukasti kiinni pakkasen laskettua yöllä jopa 30 miinusasteeseen.
Korhonen kertoo Operaatio Kalevan tavoitteiden täyttyneen ainoastaan osittain. Suopassalmi tuhottiin ja samoin Suopasvaaralla sijainnut ilmavalvontakeskus, mutta Jyskyjärvi jäi koskemattomaksi.
”Pöljälle tuntui, että piti antaa sellaista, mitä toinen ei olisi saanut otettua.”
Korhonen sanoo operaation jääneen vajaaksi, koska vastus oli perillä huomattavasti kovempi kuin tiedustelutiedot kertoivat. Sen lisäksi hyökkäys kolmeen eri kohteiseen oli aikataulutettu pieleen – koordinointi oli puutteellista. Myöskään tiedustelutoimintaan orientoituneet kaukopartiomiehet eivät olleet omimmillaan hävitystehtävässä.
Korhonen kuljetettiin Joensuun kautta Oulun lääninsairaalaan toipumaan, jossa hän kuuli aselevosta Neuvostoliiton ja Suomen kesken. Rauhanehtoihin hän oli syvästi pettynyt.
”Pöljälle tuntui, että piti antaa sellaista, mitä toinen ei olisi saanut otettua. Tuli tunne, että meidät on myyty. Neuvottelukunta oli mielestäni heikko.”
Ukrainan sota yllätti
Nykypäivän tapahtumista eli Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan Korhonen sanoo yllättyneensä perin pohjin. Hän ei voinut uskoa sotaan Euroopassa ja siihen, että vanhanmallista etupiiriaseistusta oli edelleen varastoissa vielä niin runsain mitoin.
Jälkipolville hänellä on viesti.
”Pitää muistaa, että on suomalainen – suomalainen ja rehellinen. Ei saa ihannoida turhaan jotain.”
”En ihannoi vanhoja aikoja liikaa. Aina on eteenpäin menty.”
Aktiivista elämää, muun muassa lukemisen ja liikunnan parissa, viettävällä Korhosella on hieno motto, joka samalla osaltaan selittää hänen korkeaa ikäänsä:
”Aina on parempi päivä edessä. Olen aina saanut elää hyvää päivää. Sitä mikä on tullut, niin aina on ollut parempaa edessä. En ihannoi vanhoja aikoja liikaa. Aina on eteenpäin menty.”
Työuransa metsänhoitajana tehneellä Jouko Korhosella on suunnitelmissa mennä käymään omalla metsäpalstallaan heti kelien salliessa.
Kansallista veteraanipäivää on vietetty 27. huhtikuuta vuodesta 1987 lähtien. Tuo päivämäärä on viimeiseksi jäänyt sotapäivä Suomen puolustusvoimille.