Jarmo Stoor: Muualla olon mukavuus
Jarmo Stoor on Oulussa ja Helsingissä asuva kirjailija ja kulttuurin monitoimimies. Kuva: Juno Lehtinen
Jaa sosiaalisessa mediassa:
”Hakisinko lentolaukullisen kasviksia markkinoilta? Ne riittäisivät viikoksi. Vai kävisinkö viikolla Cartagenan markkinoilla?”
Näin puhelin itsekseni talvella 2005. Olin asunut yksin kolme kuukautta Espanjan Torreviejassa puhumatta kenenkään kanssa suomea livenä, ja huomaamattani olin alkanut keskustella itseni kanssa.
”Käynpä nyt varmuudeksi vuoksi, jos en sitten jaksakaan lähteä Cartagenaan”, vastasin itselleni.
Matkalla päätin ostaa pikkuruisen mummelin kojusta kilon tomaatteja ja viisitoista kananmunaa. Edellisviikolla mummeli oli kysynyt mistä olin kotoisin. Kävellessäni tuttuja sypressiaitojen reunustamia katuja kertasin mielessäni lausetta poroista, lumesta ja revontulista.
Talvikuukausina katosivat Torreviejan englantia taitavat asukkaat laskettelukeskuksiin töihin, eikä kaupungissa pärjännyt kielitaidottomana, ei voinut tilata maitokahvia kahvilassa, ei selvittää kaksi kuukautta Suomesta matkalla olleen paketin kohtaloa postissa eikä jutella paikallisten kanssa.
Huomasin, että kömpelökin yritys puhua espanjaa rikkoi kiusallisen hiljaisuuden. Jos emme ymmärtäneet toisiamme, selvensimme sanoja käsillä huitoen ja tarvittaessa esitettiin pantomiimia, ja lopuksi halattiin yhteisymmärryksen merkiksi.
Niinpä opiskelin joka päivä viisi uutta espanjan sanaa ja kertasin kahtena edellisenä päivänä opettelemani sanat. Iltaisin katselin televisiosta espanjaksi dubattuja sarjoja ja tuttuja elokuvia, ja koetin toistaa lauseita perässä.
”Esta es Johnny!!” huusin Hohto-elokuvan mukana tukka sekaisin, ja korkea käsikirjoituspinkka komeili pöydällä.
Elämä Espanjassa oli yksinkertaista, yksinäistä ja helposti hallittavaa tuotteliasta kirjailijan elämää. Ja edullista. Suunnittelemalla ostokset ennakolta, ja ostamalla tuoretuotteet markkinoilta, elin Espanjassa kolme viikkoa samalla rahalla kuin Suomessa viikon. Eikä mistään tarvinnut pihistellä.
Aamuisin hain lähileipomosta lämpimän feta- tai pinaattipiirakan ja katoin itselleni aamupalan parvekkeelle. Katselin kalastaja-aluksien irtautumista satamasta ja lipumista kohden merestä nousevaa aurinkoa. Kirjoitin keskipäivään asti, ja lähdin merenrannalle käyskentelemään. Lounaan jälkeen jatkoin kirjoittamista, kunnes horisontista nousevat kalastusalusten siluetit kasvoivat uljaiksi valkokylkisiksi laivoiksi vasten mereen uppoavaa punaista aurinkoa. Joka ilta katsoin näkyä yhtä haltioituneena, ja mietin mitä olikaan meren takana. Oliko siellä lapsuuteni Sun Maid -maa, jonne kerran Kaverin kanssa purjehdimme pahvilaatikkolaivalla.
Aurinkoa riitti ja tekstiä syntyi. Olin ulkopuolinen, vieraana toisten kotimaassa eikä minulla ei ollut mahdollisuutta, oikeutta eikä halua puuttua yhteiskunnan epäkohtiin. Saatoin jättää kouhottamisen syrjään, katsoa asioita sivusta tarkkailijana ja keskittyä kirjoittamiseen. Mieli oli keveä ja luova. Se oli matkani suurin anti.
Pitkällä matkalla oli myös aikaa pysähtyä ja kohdata itsensä. Tutuista ympyröistä ja totutuista kiireistä irrottautuminen saattaa jotakuta pelottaa, silloin on aikaa pohtia kuka minä olen ja mitä minä haluan. Omalla kohdallani irrottautuminen on aina ollut palkitsevaa. Nykyään en tarvitse yksinäisyyttä löytääkseni matkoilta luovan rauhan. Aurinko ja kiireetön päivärytmi riittävät, ja kumppani rinnalla on vain plussaa.
Torreviejasta palasin Suomeen puolen vuoden jälkeen. Repussa lepäsi valmis romaanikäsikirjoitus ja mielessä kummitteli jo uusi kirjaidea valmiiksi hiottuna. Suomeen palaaminen tuntui raskaalta ja mukavalta yhtä aikaa. Kotini on suomen kielessä, sitä olin kaivannut ympärilleni, silloista hektistä it-alan duuniani en. Ensimmäisen projektipalaverin puolivälissä minusta tuntui, etten ollut poissa ollutkaan. Ryhdyin suunnittelemaan projektikansiooni seuraavaa irtiottoa.
