Tanja Tiainen: Itsenäisyytemme rakennettiin yhteistyölle, sinnikkyydelle ja kiitollisuudelle

Suomi täyttää tänään 105 vuotta. Itsenäisyyspäivää juhlitaan ympäri Oulun erilaisissa tilaisuuksissa, oululaisten kodeissa ja lasketaan seppeleitä sodissamme kaatuneiden muistolle. Perinteinen Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentin linnassa järjestetään kahden vuoden tauon jälkeen ja lukuisat suomalaiset kokoontuvat kotisohville seuraamaan juhlia televisiosta. Kättelykin järjestetään mikä koronan jälkeen ja edelleen sen mainingeissa ei ole ollenkaan itsestään selvää. Itsenäisyyspäivä yhdistää meitä suomalaisia ja oululaisia perinteisin tavoin.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi tämän vuoden itsenäisyyspäivän juhlan kutsutiedotteessa näin: ”Voi tuntua, että juhlan aihetta on kovinkin vähän, mutta itsenäisyyspäivä on kuitenkin hyvä hetki, ja sitä myötä myöskin vastaanotto, osoittaa kiitollisuutta ja kunnioitusta. Kun ajat ovat vaikeita, niin kiitosta ja kunnioitusta on sitä suurempi syy osoittaa.”

Samalla tavoin myös tälle Oulun kansalaisjuhlalle on oma paikkansa ja oma tarpeensa. Olla tässä hetkessä lähimmäisten ja lähellä asuvien kanssa ja juhlia yhdessä Suomen itsenäisyyttä ja sen merkitystä ajassa, jolloin itsenäisyys ei ole itsestään selvää.

Maailman ja valtakunnan politiikkaa on viime aikoina ohjannut maailmanlaajuinen pandemia, Ukrainan sotatilanne ja sitä seurannut energiakriisi. Niiden vaikutukset näkyvät myös täällä meillä Oulussa kuntataloudessa, kuntapolitiikassa, ihmisten hyvinvoinnissa, ajatuksissa, huolissa ja toimeentulossa. Nämä kriisit ovat koskettaneet meitä ja vaikuttaneet meihin läheltä. Silti tänä vuonna itsenäisyyspäivänä mielissä on erityisesti Ukraina ja sen kansalaiset. Ukrainan sota tulee lähelle.

Myös suomalaisia huolestuttaa – entä jos sota tulee tännekin? Oma poikani on astumassa asepalvelukseen tammikuussa Rovaniemellä ja nuorten miesten puheissa on ollut huolta mitä jos pahin tapahtuisi ja Suomeenkin tulisi sota. Mitä jos he joutuvatkin sotimaan?

Hätä ja huoli on ollut yhteinen ja on yhdistänyt ihmisiä. Tavalliset suomalaiset oman historiansa tuntien ja vielä muistaenkin ovat ottaneet ukrainalaiset hyvin vastaan ja tehneet runsaasti lahjoituksia, vieneet konkreettista apua perille Ukrainaan asti ja tehneet auttamistyötä vapaaehtoisina Oulussa. Lämmin kiitos teille kaikille, jotka ovat pyyteettömästi auttaneet lähimmäisiämme ja apua tarvinneita. Samalla on hyvä muistuttaa, ettei avun tarve Ukrainassa ole ohi eikä mihinkään poistunut.

Sanotaan, että kansakunnan sivistys mitataan sillä, kuinka se huolehtii heikommistaan. Suomalaisen yhteiskunnan vakaus on perustunut luottamukseen. Luottamukseen siitä, että jokainen on arvokas. Luottamukseen siitä, että ihmisestä pidetään huolta silloin, kun omat voimat eivät siihen syystä tai toisesta riitä. Meidän tulee tehdä jatkossakin töitä sen eteen, että tämä mahdollisuus kuuluu kaikille.

Ukrainan sodan myötä Suomen turvallisuusympäristö muuttui perustavanlaatuisesti Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. Turvallisuuspoliittisen uudelleenarvioinnin seurauksena Suomi haki Pohjois-Atlantin liiton Naton jäsenyyttä. Nato-maat allekirjoittivat Suomen Nato-jäsenyyttä koskevan liittymispöytäkirjan Brysselissä 5. heinäkuuta ja Suomesta tuli Naton tarkkailijajäsen. Tätä päätöstä pohjasi poliittisten puolueiden yhteinen turvallisuusnäkemys ja Nato-myönteiseksi muuttunut kansalaiskeskustelu. Ajat ja faktat muuttuvat. Ja päätöksenteko sen myötä. Suomen itsenäisyys halutaan turvata jatkossakin ja se vaatii yhteistyötä kaikilta.

Tänään sytytämme perinteisesti kotiemme ikkunoille kaksi kynttilää. Erään lähteen mukaan kahta kynttilää poltettiin 1700- ja 1800-lukujen Suomessa esimerkiksi hallitsijan syntymäpäivien ja vierailujen kunniaksi. Kiinnostavaa on, että 1800-luvun loppupuoliskolla kaksi kynttilää alkoi merkitä aivan päinvastaista: kapinaa keisaria vastaan. Silloin kynttilät syttyivät ikkunoihin kansallismielisen runoilijan J. L. Runebergin syntymäpäivänä 5. helmikuuta.

Tämä merkitsi äänetöntä kannanottoa Suomen itsenäistymisen puolesta. Vähän myöhemmin, 1900-luvun alkupuolella, kahta kynttilää käytettiin myös merkkitulina jääkäreille. Heidän tavoitteenaan oli irrottaa Suomi Venäjästä, ja he matkasivat Saksaan koulutukseen. Kaksi kynttilää ikkunalla kertoi, että talo oli jääkäreille suopea majapaikka. Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 kynttilää alettiin polttaa Runebergin päivän sijaan itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta.

Perinne ei kuitenkaan siirtynyt itsenäisyyspäivään heti Suomen itsenäistymisen jälkeen. Suomessa toiminut järjestö Itsenäisyyden liitto antoi siitä suosituksen vasta vuonna 1927. Suomalaiset halusivat kuitenkin polttaa itsenäisyyspäivänä nimenomaan kahta kynttilää. Usein sanotaan toisen kynttilän kuvaavan kotia ja toisen isänmaata. Selitys on helppo ymmärtää, koska viittaus isänmaahan on itsenäisyyspäivänä luonteva, ja myös kynttilöiden yhteys kotiin on selvä. Kynttilät yhdistyvät kodin lämpöön ja rauhaan.

Sanomalehti Kalevan mukaan sotavuosina yksi kynttilä syttyi rintamalle jääneille ja toinen sieltä palanneille miehille. Kuitenkin itsenäisyyspäivän kynttiläperinne merkitsee eri ihmisille eri asioita. Kuten muutkin perinteet myös kynttilöiden polttaminen omaksutaan kotoa. Näin tavat jatkuvat sukupolvelta toiselle. Perinteiden siirtyminen on hyvä asia, koska siihen sisältyy kunnioitus ja kiitos menneille sukupolville. Perinteet luovat sellaista turvallisuutta, jonka varaan huominen on hyvä rakentaa.

Ne viestivät yhteistyötä, sinnikkyyttä ja kiitollisuutta. Niillä rakennettiin Suomen kasvutarina – itsenäisyys.

Kun tänään olemme nostaneet Suomen liput salkoon Itsenäisyyspäivää juhlistamaan, saamme olla paljosta kiitollisia. Suomen tarina on upea kasvutarina. Sinnikkäiden ihmisten pitkäjänteinen työ, loppumaton usko, nöyryys elämää kohtaan. Jokainen meistä on varmasti kiitollinen vapaasta maasta, kiitollinen edellisten sukupolvien tinkimättömästä työstä.

Jotta uusi sukupolvi voi rakentaa tulevaa, täytyy tuntea myös historiaa. Menneeseen ei pidä jäädä, mutta juuret kannattelevat myös tulevaisuuden rakentajia. Meillä kaikilla on vieläkin suvuissamme tarinoita sodasta ja sen vaikutukset ovat kauaskantoisia – sodassa olleiden lapsille ja heidän lapsilleen. Pappani Keijo astui palvelukseen 18-vuotiaana syyskuussa 1941 konekiväärimieheksi. Sotilaspassi kertoo rankasta sotareissusta – Valkeasaari, kannaksen asemasota tammikuu 1942-kesäkuuhun 1944, viivytystaistelu: Rajajoki-Uusikirkko-Viipuri 10.6.-20.6. 1944, Vilaniemi 20.6. – 3.9. 1944. Ja lopuksi vapautettu palveluksesta 20.11. 1944. Läheltä piti -tilanteita oli ja ystäviä kuoli viereen. Nämä sodan kauhut olivat pappani mielessä koko hänen elämänsä ajan. Sota on aina tragedia. Ja sodassa on vain häviäjiä. Sen vuoksi diplomatiaa ja rauhantyötä ei saa unohtaa. On varmistettava, että on tehty kaikkemme rauhan eteen.

Veteraanien iltahuuto on kappale, joka saa herkistymään ja nostaa vahvan arvostuksen ja isänmaallisuuden pintaan. Laulun sanoin – Hoivatkaa, kohta poissa on veljet, Muistakaa, heille kallis ol’ maa, Kertokaa lasten lapsille lauluin, Himmetä ei muistot koskaan saa.

Laulun sanoissa pyydetään kertomaan lapsen lapsille muistoista. Suomen itsenäisyyden puolesta taistelleiden ja maatamme rakentaneiden vaalittavat muistot eivät kuitenkaan viesti vihaa, eivätkä vastakkain asettelua. Ne viestivät yhteistyötä, sinnikkyyttä ja kiitollisuutta. Niillä rakennettiin Suomen kasvutarina – itsenäisyys.

Millaisia muistoja sinä vaalit tuleville polville? Millaisella viestillä me huomista rakennamme? Tämä aika, jos mikä, kysyy meiltä kykyä yhteistyöhön. Vaikeat ajat kysyvät ratkaisuja ja ratkaisuja löydetään parhaiten, kun ollaan samalla puolella. Sillä puolella, jossa yhteinen tahtotila on ihan jokaisen mukana pitäminen ja jokaisen selviytyminen.

Itsenäinen Suomi ei ole itsestäänselvyys – kiitos aiempien sukupolvien työn ja uhrauksien. Sytyttäkäämme sen kunniaksi tänään kaksi kynttilää ja viettäkäämme läheistemme kanssa tätä arvokasta juhlapäivää.

Hyvää itsenäisyyspäivää!