Sirpa Tarkkinen: Pallo ei enää pyöri puolueettomasti

Vaisua oli. 

Olen tottunut siihen, että suomalainen some ei täyty jalkapallopäivityksistä edes maailmanmestaruuskisojen aikana, mutta nyt oli poikkeuksellisen hiljaista. 

Jalkapallon talvikisoja kieltäydyttiin katsomasta eettisistä ja moraalisista syistä tai ainakin niistä julkisesti raportoimasta. Muutama kommentti seinälläni kuitenkin paljasti, että muutkin vahtivat kuin minä. 

Ei tullut sellainen kilvenkiillotuskisa kuin ehkä oli ajateltu. Cristiano Ronaldon yltä alkoi karista tähtikultti, gammayökköset eivät enää lentäneet silmiin ja hämmennystä herätti tämän yhden maailman parhaimmista jalkapalloilijoista penkittäminen. Manchester Unitediin ei ole palaamista kisojen jälkeen. Sen sijaan Lusailin stadionilla toinen maailman parhaimpiin kuuluva jalkapalloilija Lionel Messi päättikin jatkaa maailmanmestaruuskilpailujaan, vaikka ensin ei pitänyt ja nämäkin rivit piti siltä osin kirjoittaa uusiksi. 

Muistatteko muuten, kun Messi kävi Kuusamossa vuonna 2017? Paikallislehti Koillissanomat raportoi ensin. Ystävällinen nuori perhe, koiravaljakkoajelua harjoitettiin ja joulupukki tavattiin. Nyt Messin Argentiina yllätti alkuerissä häviämällä Saudi-Arabialle ja saudit saivat vapaapäivän. (Ehdotan samanlaista huomiointia meillä paikallisesti seuraavan kerran, kun Oulun Kärpät menestyy mainittavasti.)

Katson mielelläni jalkapalloa ja nimenomaan maailmanluokan otteluita, koska niistä välittyy aidosti monikulttuurisuus ja kansainvälisyys. Vaikka en olekaan aficionada, lajin intohimoinen seuraaja enkä varsinkaan tietäjä, jalkapallo kiinnostaa minua eksoottisena ja yllätyksellisenä ilmiölajina. Siinä esiintyy myös kulttuurien kirjo maneereineen kuten ristinmerkkeineen ja oheisohjelmineen.

Maailmanmestaruuskisoista olen kommentoinut pienelle yleisölleni neonvärisiä asuja ja vuvuzela-torvien törähdyksiä tukkatyyleistä puhumattakaan. Ennen Wales-Iran-peliä käsiteltiin kisastudiossa kielitiedettäkin, kun lausuttiin maailman pisin jalkapallojoukkueen nimi kymriksi. Yleisöreaktioista vahvimmin jäi mieleen voimakkaasti kyynelehtinyt iranilainen mies sekä liikuttuneiden argentiinalaispelaajien voitonjälkeiset kiitokset: niissä mainittiin suku eli äiti, vaimo, isoäiti, perhe. 

Olennaista jalkapallossa on myös oletettu oikeudenmukaisuus: se lähti maailman kapeilta, köyhiltä kujilta ja osallistuminen on mahdollista kaikille taloudelliseen varustautumiseen katsomatta. Maailman seuratuimpana urheilulajina jalkapallo on myös aidosti kansainvälistä.

Mitä hyvää muistettavaksi sitten kirjataan kärkevästi arvostelluista kisoista? 

Ainakin se, että enää pallo ei pyöri puolueettomasti: koskaan ennen urheilun yhteydessä ei lie käsitelty näin paljon ihmisoikeuksia. Enää ei kantanut urheilupiirien piintynyt puhetapa siitä miten politiikkaa ja urheilua tai urheilua ja mitään muutakaan ei saa sotkea keskenään. 

Humanismin puheaika rajoittui kisoja edeltäviin ja ensimmäisiin kisapäiviin. Sen jälkeen huomio siirtyi itse asiaan, maaleihin. 

Voi miten toivonkaan, että maailmanmestaruuskisat järjestettäisiin vielä joskus Ranskassa, vapauden, veljeyden ja tasa-arvon lähtömaassa! Toki kävisi minulle lähes mikä tahansa eurooppalainen valtio. Vähemmistö maailman maista on demokraattisia, pohjoismaisia hyvinvointivaltioita löytyy vielä vähemmän. Upeinta realismia olisi kokea kisat Tanskassa. 

Niin sekaisin maailmanluokan jalkapallosta en kuitenkaan ole, että kisoja Suomeen tohtisin toivoa.

Lähes intohimoinen ihmisoikeuskeskustelu osoittaa, että maailma ja urheilumaailman toimintakulttuureilla voisi oikeasti olla mahdollisuus edetä suotuisampaan suuntaan. Mammutti liikahtelee ja saattaa olla luomassa uudennäköistä nahkaansa. 

Kärsimättömälle muutos tapahtuu kuitenkin aivan liian hitaasti.