Oiva Latvalehto: 200 vuotta vanha, kaunis pihapiiri vaiko harmaa betoniseinä?
Kirjoittaja on 17-vuotias haukiputaalainen, joka käy lukion toista vuosikurssia Oulun Suomalaisen Yhteiskoulun lukiossa.
Jaa sosiaalisessa mediassa:
Kun täytyy valita noiden kahden väliltä, niin minä ainakin mieluummin katselen keittiön ikkunasta tuota ensimmäisenä mainitsemaani miljöötä. Mutta kun pitää valita, nukkuuko öisin seitsemän vai yhdeksän tunnin yöunet, niin silloin valintani kohdistuu ilman muuta pidempiin yöuniin.
Ainoa ongelma on se, että on käytännössä mahdotonta saada sekä yhdeksän tunnin yöunia, että tuota keittiön ikkunasta näkyvää 200 vuotta vanhaa pihapiiriä. Olisihan se mahdollista, mutta vaikeaksi sen tekee päivittäinen koulumatka, joka on 30 kilometriä suuntaansa. Vuorokausirytmin saisi ehkä järkeväksi vuokraamalla yksiön Oulun keskustan alueelta, mutta siinä tapauksessa pitäisi hylätä tuo ikkunan takana näkyvä maisema, ja tyytyä juuri harmaaseen betoniseinään, tai vastaavaan.
Mutta vaikka yöunet olisivatkin välillä tiukalla, niin silti en missään nimessä pystyisi lähtemään pysyvästi Halosenniemestä, ja siitä talosta, missä olen asunut tähän mennessä koko ikäni. Talo on samalla mummoni lapsuudenkoti, jonka vuoksi se on täynnä sellaista historiaa, joka tavallaan tulee hyvin lähelle itseäni.
On hyvin mielenkiintoista ottaa selville esimerkiksi se, että minä vuonna talon ensimmäinen keskuslämmitys on asennettu, tai milloin lehmien pito navetassa on lopetettu. Koska mummoni on yhä elossa, niin häntä haastattelemalla olen saanut kuulla todella paljon mielenkiintoisia tarinoita liittyen kotitalooni, ja koko Halosenniemen kyläyhteisöön.
Yhä edelleen kylän asukkaat saattavat jäädä juttelemaan keskenään, kun he esimerkiksi kävelylenkillä ollessaan kohtaavat toisensa.
Nykypäivänä Halosenniemi on osa Oulua, mutta mummoni lapsuudessa se ei sitä ollut. 50-luvulla Oulussa käytiin pääasiassa vain silloin, kun piti ostaa jotain sellaista, mitä ei kotikulmilla myyty, tai jos Kuusisaaressa järjestettiin isommat tanssit. Toinen pätevä syy lähteä ajamaan taksilla 30 kilometrin päähän oli, mikäpä muukaan kuin Valkealinnan talossa sijaitseva Ravintola Sarkka, tai ainakin vaarini on tätä mieltä. Ei puhettakaan, että siihen aikaan joku olisi lähtenyt alaikäisenä kaupunkiin asti koulunkäynnin perässä, kuten itse olen tehnyt. Ne, jotka lukioon menivät, kävivät Haukiputaan lukiota.
Meillä ei ole täällä enää kolmea kauppaa, kuten aikoinaan oli, eivätkä kylän lapset käy enää Parkumäen kyläkoulua, joka lakkautettiin viitisen vuotta sitten. Mutta vaikka muutokset ovat olleet hyvin suuria, niin silti tätä kylää ei voi sanoa kuolleeksi, ei missään nimessä. Kylänraitilla kulkee edelleen päivittäin ihmisiä, ja asukkaat tuntevat toinen toisensa.
Tavat sukupolvien välillä ovat toki erilaisia, eivätkä tämänkään kylän asukkaat enää lainaa naapureidensa traktoreita tai muita tavaroita, niin kuin vielä 50 vuotta sitten tehtiin. Toki se johtuu paljolti siitä, että käytännössä kukaan ei enää tee perinteisiä maatöitä, vaan lähes kaikki käyvät töissä jossain muualla.
Mutta eivät ihmiset silti sulkeutuneita ole. Yhä edelleen kylän asukkaat saattavat jäädä juttelemaan keskenään, kun he esimerkiksi kävelylenkillä ollessaan kohtaavat toisensa. Kyläyhteisö on siis yhä hyvin eloisa, vaikka palvelut ovat kylältä käytännössä kadonneet.