Lea Ansamaa: Mittausvirheitä ja muita mokia

Joulun välipäivinä sain puhelun työkaveriltani, joka tarvitsi pikaisesti jonkun langan päähän. Hän oli mokannut. Kun hän alkoi kertoa mokastaan minulle, pystyin heti huomaamaan, että ongelma ei oikeasti ole niin iso.

Hän oli lähettänyt sähköpostia väärille henkilöille, liian monelle ja aivan liian monta kertaa. Minä huomasin kuitenkin tilanteessa hyviä puolia: Viesti oli ystävällinen sävyltään, ja kyseessä oli kuntalaisen asia, joten varmasti tuolla jakelulistalla hänen asiansa tulisi hoidettua.

Työkaverini huokaisi puhelun päätteeksi, että onpa parempi olo. Kerroin nimittäin hänelle muutamasta itse tekemästäni mokasta, jotka naurattavat nyt, mutta eivät silloin, kun ne tein.

Kerran vuosia sitten tilasin julistetta. Suunnittelin sitä ahkerasti taitto-ohjelmalla ja mielestäni siitä tuli oikein hyvä. Siinä oli sopivasti kuvia ja tekstejä – toki tekstit tuntuivat aluksi valtavan pieniltä, mutta kun isonsin kuvaa reilusti, nekin tulivat näkyviin. Lähetin tiedoston eteenpäin printattavaksi.

Olisi ollut melkoinen näky, kun rekka-auto olisi tullut pihaan, ja sen kyydissä olisi ollut kerrostalon kokoinen juliste!

Sain puhelun painotalosta, että he eivät pysty tekemään tällaista, mikään painotalo ei koko Pohjois-Suomessa oikeastaan pysty. Olin lähettänyt heille tiedoston, jonka perusteella juliste olisi ollut 10 metriä kertaa 20 metriä. Luulin lähettäneeni tiedoston, jonka tulostamalla olisi syntynyt metri kertaa kaksi -kokoinen juliste. Sentään he eivät sitä printanneet, nimittäin olisi ollut melkoinen näky, kun rekka-auto olisi tullut pihaan, ja sen kyydissä olisi ollut kerrostalon kokoinen juliste!

Silloisen työpaikan johtaja hämmentyi, miten en osannut aivan tavallisia laskutoimituksia. Mutta minä en kerta kaikkiaan hahmota pituuksia ja muita mittayksiköitä. En tiedä, montako millimetriä on kymmenessä metrissä. En tiedä, montako kuorma-autollista on vaikkapa tonni tai tuhat tonnia.

Mittaaminen on siis ongelmani, sillä seuraava moka sen suhteen odotti jo muutaman vuoden päässä. Olimme valmistautumassa messuille, ja messuille tarvittiin edustava messupöytä. Minä sitten tilaamaan, että otetaanpa oikein tällainen näpsäkkä ja kevyt pöytä. Viikon päästä tuli töihin paketti, jossa pöytä oli. Ihmettelin vain, miten paketti oli niin pieni, kun messupöydät ovat niin isoja.

Paketista paljastui japanilaistyylinen, alle polvenkorkuinen muovipöytä, joka oli vitivalkoinen eikä siten soveltunut mitenkään messuille, eikä varmasti mihinkään muuhunkaan tarkoitukseen. Ei auttanut kuin häveten mennä sen työpaikan johtajan huoneeseen, myöntää mokansa ja pyytää lupa uuden pöydän tilaamiseen. Johtaja oli onneksi ystävällinen, kysyi vain, että mittasitko etukäteen. En mitannut. Mutta seuraavan pöydän ja julisteen kyllä mittaan.

Nimittäin onhan niin, että samaa mokaa ei tee kahta kertaa. Kuulin tarinan merenalaisista porauksista, joissa tarvittiin valtavan tarkkaa työntekijää, sillä kyseessä olivat mittaamattoman kalliit laitteet. Ensimmäinen työntekijä mokasi, mittaus meni pieleen ja jokin kalliista laitteista meni rikki.

Ties montako kertaa kalliit laitteet rikkoontuisivat, jos otettaisiin aina uusi ihminen puikkoihin.

Kauhistuneena työporukka mietti, miten tästä jatketaan ja kuka seuraavan kerran kokeilee mittaamista näillä herkillä ja arvokkailla laitteilla. Esimies päätyi muiden hämmästykseksi siihen, että toisen kerran tärkeään työhön valitaan tämä sama ensimmäinen tekijä. Hänhän ei tee toista kertaa tuota samaa virhettä. Ties montako kertaa kalliit laitteet rikkoontuisivat, jos otettaisiin aina uusi ihminen puikkoihin.

Niinpä minä olen oppinut mittaamaan, ja varmasti työkaverini katsoo seuraavalla kerralla, kuinka monelle sähköpostia lähettää. Opimme ja muistamme mokamme, ja onneksi Oulun kaupungissa työskennellessä on aivan sallittua ja inhimillistä myös mokailla.