Lea Ansamaa: Alla koti, edessä avoin maailma

Kun myimme muutama vuosi sitten asuntovaunumme, vannoimme, että näihin ei enää kosketa. Niin työlästä ja raskasta on karavaanarointi, helpompaa olisi ottaa aina vaan hotellihuone. Tai vuokramökki. Tai mikä tahansa kuin asuntovaunu. Ja niin unohtui sekin hömpötys – niin me luulimme.

Vaivihkaa nurkan takana odottikin asuntoautokuume. Se odotti sitä hetkeä, kun lapsemme eivät enää haluaisi reissuille mukaan ja sitä, kun olisimme kypsiä uusiin seikkailuihin. Ideasta toteutukseen meni pari viikkoa, ja joka yö budjetti nousi vähän ylöspäin. Jos vielä sinne suihkun ja paremman varustuksen ja jos se olisikin ihan uusi? Niin, että kukaan ei olisi nukkunut siinä meitä ennen. Ja että ostettaisiin sinne ihan uudet muumimukit ja keittiöpyyhkeet, vähän jouluvaloja tuomaan tunnelmaa. Niin saapui meille asuntoauto rumentamaan pihaa, mutta tuomaan sisältöä elämään. Sillä sisältöä ja seikkailuja me olemme saaneet!

Kun tila on pieni ja tavaraa vähän, tiivistyy tekeminenkin olennaiseen. 

Asuntoautossa on jo nimensäkin perusteella kaksi osaa – auto ja asunto. Joista toisesta olen kiinnostunut minä ja toisesta mieheni. Tasapainoa! Siinä missä toinen mutisee yksinään värkätessään auton mittaristoja ja muuta tekniikkaa, toinen asettelee tyynyjä ja peittoja mielensä mukaan pienessä tilassa, kuin leikkimökissä. Asuntoautoilu tuntuu leikiltä. Kevyeltä, hauskalta ja hullultakin – miksi muuten kukaan asuisi noin pienessä tilassa viikkokaupalla? Pisimmillään olemme nukkuneet siinä kahdeksan yötä, eivätkä siinä ajassa ole vielä hermot menneet. Päinvastoin kotiin päästyämme istuskelemme joskus asuntoautossamme vielä omassa pihassamme.

Autossa on tunnelmaa, rentoutta ja jotenkin unelias, rauhoittava olo. Asuntoautossa ehtii lukea kirjoja, kutoa puseroita, kuunnella perinteistä radiota, tehdä ristikoita ja ennen muuta ulkoilla ja harrastaa liikuntaa. Kun tila on pieni ja tavaraa vähän, tiivistyy tekeminenkin olennaiseen. Mieli ei harhaile tekemättömissä kotitöissä, sillä niitä ei ole. Siistit kaapit ja hyllyt eivät huuda siivousta. Syksyllä kattoon ropisee sade, joskus ulkoa kuuluu ukkosta ja joskus poron askelia. Ruoka lämpiää kaasuhellan kohinassa, mikro on kaupunkiasunnon juttuja. Pitäisikö nostaa lämpötilaa? Syödäänkö kohta lounasta? Taidan lukea vähän kirjaa. Voisin käydä tiskaamassa. Pienentynyt elinpiiri nostaa tavallisen tekemisen arvoonsa ja saa irtaantumaan tavallisesta arkielämästä. Mitä vähemmän on vaihtoehtoja, sitä rauhaisampi on tunnelma.

Karavaanari voi harrastaa, mitä haluaa ja missä haluaa. Autolla yksinkertaisesti ajetaan sinne, minne halutaan mennä. Se on sekoitus vapautta, rauhoittumista, yhdessäoloa, hassuttelua – ja jännitystäkin. Viimeksi ajoimme sillä elokuussa Pohjois-Norjaan, jossa kiipeilimme korkeilla vuorilla, näimme turkooseja järviä ja ymmärsimme yhä syvemmin, miksi tämä on meidän juttumme. Emme tarvinneet hotellihuonevarauksia, meidän ei tarvinnut odotella aikatauluja. Kotimme kulki mukanamme, ja edessä avautui avoin maailma. Me menimme myrskyä pakoon suojaisaan paikkaan, mutta välillä yövyimme vuoren juurella italialaisten telttailijoiden vieressä. Saatoimme levätä kokonaisen päivän tai vastaavasti herätä virkeänä, vaihtaa suunnitelmaa ja mennäkin retkelle.

Ja heti kun edellinen matka on ohi, seikkailun maun saa suuhun, kun vain avaa kartan ja päättää, minne seuraavaksi ajetaan.