Hanna Sankala-Sivula: Laman lapset, koronan kakarat

Jostain syystä muistan sanat hyvin: ”Säästösukupolvi – miksi aina me?” Kiistelimme kaverini kanssa, kumpi kantaisi kylttiä mielenosoituksessa Rotuaarilla. Ehkä teksti jäi mieleen siksi, koska meille koululaisille opettajien mukana mielenosoitukseen lähteminen koulupäivän aikana oli erikoista. Tänä päivänä oppilaita tuskin saisi ottaa mukaan mielenosoitukseen, mutta historiallisen opettajien lakon koimme kuitenkin keväällä.

Suomen talous sukelsi myös 1990-luvun lamassa. Uutisten pääpainopiste oli numeroissa ja haastateltavina mediassa olivat lähinnä poliittiset (mies)päättäjät. Taloudellinen taantuma meillä oli joidenkin tietojen mukaan jyrkin ja nopein, mitä teollisessa yhteiskunnassa oli nähty toisen maailmansodan jälkeen. Ajan kriisi muodosti monella tapaa historiallisen taitekohdan, jota muun muassa silloinen nuorehko pääministeri Esko Aho on muistellut kirjassaan 1991 Mustien joutsenten vuosi.

Ajat ovat radikaalisti muuttuneet 30 vuodessa. Ahon muistelmissa 1980-luvun lasta jaksavat hämmästyttää paitsi päätöksentekijöiden sukupuolijakauma myös heidän tiiviit suhteensa Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu KGB:hen. Toisaalta ulkomailta kantautui lännen kannalta myönteisiä uutisia. Saksojen yhdistymistä muistan itsekin iloinneeni, vaikkei lapsi voikaan ymmärtää isoja kansainvälisen politiikan kehityskaaria. Laman lapseen asti Ahon katse ei kuitenkaan yllä.

Aikuisena moni meistä 1990-luvulla lapsuutensa eläneistä kysyy, mitä meille oikein tuolloin tapahtui. Yksi kyselijöistä on kirjailija Suvi Vaarla, joka romaanissaan Westend tuo esille lapsen näkökulman niin tulevaisuudenuskoiseen nousukauteen kuin sitä seuranneeseen monen tason romahdukseen. Kirjan päähenkilö Elina kasvaa epävarmaksi nuoreksi, joka muistaa pitkälle aikuisuuteen, kuinka köyhyys teki vanhemmista surullisia ja pelokkaita. Perheen tapahtumat opettivat rankasti, että ketään ei voi tuomita sen takia, ettei tällä ole rahaa. Myös suurimmat vastoinkäymiset voivat sattua omalle kohdalle.

Joskus lapsi voi ottaa asiakseen olla mahdollisimman hyvä ja pärjäävä, jotta ei tuottaisi kuormittuneille aikuisille tai vanhemmille lisämurheita.

Nyt 30 vuotta myöhemmin uutisten ja etenkin ulkomaanuutisten sävy on kaikkea muuta kuin myönteinen, olipa uutisia seuraamassa lapsi tai aikuinen. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ainakin jonkin verran. Julkisesti käydään esimerkiksi keskustelua siitä, mitä uutisia lasten on hyvä nähdä tai some-kanavia välttää, miten korona-aika on vaikuttanut lasten harrastamiseen tai koulunkäyntiin ja kuinka lapsille ja nuorille puhutaan sodasta.

Yhteiskunnalliset kriisit ottavat niin sanotusti eri tavalla osumaa eri perheisiin ja yksilöihin. Myös lapset reagoivat haastaviin sosiaalisiin tilanteisiin eri tavoin. Joskus lapsi voi ottaa asiakseen olla mahdollisimman hyvä ja pärjäävä, jotta ei tuottaisi kuormittuneille aikuisille tai vanhemmille lisämurheita. Näin toimi myös Vaarlan kirjan Elina.

Toiset lapsista saattavat sosiaalisten raamien muuttuessa tai murtuessa reagoida aggressiivisesti ulospäin ja etsiä esimerkiksi lohtua päihteistä tai toisista kapinallisista. Oulun kaupungin ulkoliikuntapaikoilla esimerkiksi havaittiin selkeä ilkivallan kasvu ensimmäisenä koronakeväänä. Osa lapsista käpertyy vaikeissa tilanteissa sisäänpäin, ja ehkä katoavat niin itseltään kuin meiltä muiltakin.

Millaisia meistä laman lapsista sitten tuli? Vaarlan kirjassa lapsesta kasvaa aikuinen, joka ei halua, pysty eikä uskalla kiintyä. Hän on oppinut, että kaikki, joka ihmiselle annetaan, voidaan ottaa myös pois. Moni lama-aikana lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneistä on nyt keski-ikäinen, jonka omat lapset elävät ainutkertaista lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Ehkäpä juuri sen takia 30 vuoden takaiset asiat muistuvat myös minun mieleeni erityisellä tavalla. Ja ehkä juuri lamalapsuuden itse eläneenä lapsen näkökulman huomioiminen niin arjessa kuin päätöksenteossakin tuntuu erityisen tärkeältä. Edellisten sukupolvien virheitä ei tarvitse toistaa.