Turvallinen Oulu -podcast osa 6 - Miksi väkivallan jälkeen on hyvä päästä nopeasti hoitoon/psykososiaalisen tuen tarjoaminen? (tekstivastine)

18.11. (kuuntele podcast)

Tervetuloa kuuntelemaan Turvallinen Oulu-podcastia. Minä olen Marjut Väihkönen ja toimin tämän jakson juontajana. Turvallinen Oulu -podcastin eri jaksoissa käsitellään näkökulmia, jotka auttavat toimimaan turvallisemman lapsuuden puolesta. Podcasteissa tarjotaan tietoa ja taitoja vanhemmille, ammattilaisille ja nuorille.  Podcast -sarjan jaksojen aiheet liittyvät muun muassa vanhemmuuden tukemiseen, turvataitokasvatukseen, seksuaaliväkivaltaan ja sen ennaltaehkäisyyn.   

Tässä jaksossa keskustelemme siitä, miksi väkivallan jälkeen on hyvä päästä nopeasti hoitoon ja mitä psykososiaalinen tuki oikeastaan tarkoittaa.  

 

Vieraanamme ovat Marika Laakkonen-Linna, joka toimii psykologina lasten ja nuorten oikeuspsykiatrian yksikössä OYSssa ja on lisäksi mukana THL:n Barnahus-hankkeessa kehittämässä lasten väkivalta- ja seksuaalirikosten tutkintaa ja uhrien hoitoa. 

Toisena vieraana on psykiatrinen sairaanhoitaja Joni Saarela, joka työskentelee Turvallinen Oulu-hankkeen moniammatillisessa NOPSA-tiimissä.  

 

Ennen kuin pääsemme varsinaiseen aiheeseen, meidän on hyvä määritellä, mitä me tarkoitamme väkivallalla tässä yhteydessä, millaisesta väkivallasta me puhumme.

 

Joni: Väkivalta on laaja käsite, mutta Maailman terveysjärjestö on määritellyt, että sillä tarkoitetaan vallan tai ruumiillisen voiman käyttöä ja sillä uhkaamista. Se kohdistuu yleensä yksilöön, yhteisöön tai ihmisryhmään. Tarkoituksena on aiheuttaa henkistä vammaa tai jopa kuolemaa. Kehityksen häiriintyminen sinänsä on yksi väkivallan lopputulema, samoin perustarpeiden täyttämättömyys. Seksuaalinen väkivalta tarkoittaa THLn määritelmän mukaan seksuaalisen määräämisvallan tai yksityisyyden loukkaamista.

 

Marika: Tuttu jako on fyysinen, seksuaalinen ja henkinen väkivalta. Myös se, että näkee väkivaltaa, lasketaan nykyään väkivaltakokemukseksi ja on yhtä lailla haavoittavaa.

 

Väkivaltakokemuksen jälkeen sitä kokenut henkilö tarvitsee usein psykososiaalista tukea. Mitä psykososiaalinen tuki tarkoittaa ja kuka sitä voi antaa?

 

Marika: Psykososiaalisella tuella viitataan siihen ensivaiheen tukeen, mitä tarjotaan ihmisille ja heidän läheisilleen, kun jotain järkyttävää tapahtuu. Siihen voi liittyä ihan käytännöllistä auttamista esim. asumiseen tai muihin perusasioihin liittyen, jolloin puhutaan ns. akuutista sosiaalityöstä. Psyykkinen kriisiapu tähtää tapahtuman vaikutusten lieventämiseen ja toipumisen mahdollistamiseen. Jos kohtaamme väkivaltaa itseemme tai läheisiimme kohdistuen, siinä voi koko maailmakuva järkkyä ja se horjuttaa perustarpeista sitä perustavanlaatuisinta eli turvallisuuden tunnetta. Kun maailma näyttää pahat kasvonsa, on toipumisen kannalta tärkeää, että sillä hetkellä ympäriltä löytyy turvallisia, hyvää tahtovia, välittäviä ihmisiä, jotka toimivat ennakoitavasti ja tunkeilematta. Ihmislapsi kehittyessään löytää turvan toisesta ihmisestä. Samoin toiset ihmiset ovat parhaita palauttamaan turvallisuudentunnetta silloin, kun se jostain syystä järkkyy.

Joni: Psykososiaalinen tuki on laajimmillaan kokonaisvaltaista toimintaa, jolla pyritään lievittämään akuutin tilanteen tuomia stressireaktioita. Toiminta itsessään voi olla ihan mitä tahansa. Primaari psykososiaalinen tuki on keskustelevaa otetta. Siinä riittää läsnäolo, kuuleminen ja turvallisuus. Siinä mielessä psykososiaalista tukea voi antaa kuka tahansa turvallinen aikuinen tai läheinen. Se ei ole sen vaikeampi asia.

Marika: Kontekstista riippuen siihen voi sisältyä liittyä hoidollisia elementtejä, esim. psykoedukaatiota eli annetaan tietoa siitä, mikä on normaalia reagointia siinä tilanteessa, mitä oireet merkitsevät, miksi niitä on. Voidaan tukea selviytymistä erilaisilla oireita ja arkea helpottavilla keinoilla. Pyritään löytämään trikkereitä eli muistuttajia, jotka muistuttavat tapahtumasta ja voivat aktivoida stressivastetta, jolloin voidaan saada hallittavuutta vyöryviin tunteisiin. Ylipäätään ollaan järjen äänenä tunteitten aallokossa, jossa kriisissä olevat ihmiset ehkä ovat. Yksi tärkeä asia on auttaa ihmisen lähiverkostoa tiivistymään ja tukemaan toisiaan. Autetaan kommunikoimaan vaikeita tunteita, mikä ei meille suomalaisille ole aina niin helppoa. Silloin, kun meillä on sanoja sille, mitä sisällämme liikkuu, meidän on myös helpompi säädellä sitä kaikkea. Tapoja on monia. Se mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Joskus voi olla myös haitallisia tapoja purkaa omaa oloaan, esim. päihteet tai nuorilla viiltely. Silloin pyritään löytämään parempia keinoja.

Psykososiaalista tukea henkilö voi saada ystäviltään, läheisiltään tai ammattilaisilta. Lapsen kyseessä ollen vanhemmat ovat avainasemassa. Mitä eroa tuella on illoin, kun se on ammatti-ihmisen antamaa tai tällaista siviilitukea, joka tulee lähipiiristä?

Joni: Psykososiaalinen tuki on lähinnä läsnäoloa ja kuulemista toteuttajasta riippumatta. Kriisistä toipumisen eri vaiheissa tarvitaan erilaista apuja ja keinoja. Avun väärä ajoitus voi viedä siltä tehoja. On tärkeää annostella apua oikein. Läheisten merkitys on suuri, jopa niin, että tutkimusten mukaan jopa kaksi kolmesta pärjää äkillisen kriisin jälkeen lähimmäisten tuella ja sillä psykososiaalisella tuella, joka siihen luonnostaan tulee. Tähän vaikuttaa kriisin kokijan resilienssi eli kyky sietää tilannetta ja eräänlaista psyykkistä suojaa taustalla. Usein traumaattisen kokemuksen jälkeen lähimmäisten keinot eivät kuitenkaan ole riittävät eikä tarvitsekaan olla. Lähimmäisten resilienssi voi olla ihan erilainen kuin vaikkapa työntekijöitten, jotka ovat tottuneet näiden asioiden kanssa työskentelemään. Ketään ei sovi kuitenkaan jättää yksin. Heti varhaisessa vaiheessa läheisten tuki on tärkeää, mutta kun tarvitaan syvempää tukea, ulkopuolinen auttaja voi olla hyvin oleellisessa asemassa. Lähtökohtaisesti työntekijöillä pitäisi olla keinoja ja työkaluja työskennellä tallaisten asioiden ympärillä omaa jaksamistaan uhraamatta.

Marika: Oma lähipiiri on tärkeässä asemassa. Etenkin pienten lasten kohdalla ajatellaan, että jos on niin onnellinen tilanne, että on lapsella turvallisia lähisuhteita, niin he ovat ensisijaisia tuen antajia ja ammattilaiset voivat tukea heitä siinä tehtävässään. Tietenkin tapahtunut järkyttää myös läheisiä itseään ja he joutuvat pärjäämään omien tunteittensa kanssa ja se voi tehdä tilanteen haastavaksi ja silloin ammattilaiset voivat olla siinä mukana. Ammattilaiset voivat tehdä myös arviota ja ohjata tarvittavien palveluiden piiriin.  On monia ammatteja, esim. opettajan ammatti, jossa joutuu toimimaan ammattiroolissa, mutta tällaisia tilanteita tulee kuitenkin aika harvoin yhden opettajan kohdalle. Ne voivat olla aika vaikeita tilanteita, ja tähän Turvallinen Oulu-hanke on tehnyt paljon yhteistyötä koulujen kanssa, koulutusta ja valmistautumista näihin tilanteisiin. Jos tuntuu, että oma ammattitaito ei ole riittävä, niin sanoisin, että hätä ei ole tämän näköinen, koska sitten on jäljellä vielä inhimillisyys. Vaikka ei pystyisikään ns. ammatillista apua antamaan, niin edelleen voi olla ihminen ihmiselle. Seksuaalirikokset tuntuvat ymmärrettävästi hirvittävän vaikeilta, mutta haluaisin vähentää sellaista välillä näkyvää mystifiointia. Näissäkin tilanteissa lasta auttavat ja hoitavat ne samat asiat kuin muissakin vaikeissa tilanteissa eli että lapselle tulee kokemus, että hän on turvassa, hänestä välitetään, hän ei jää yksin ja että hän voi hyvin selvitä tästä ja tulee nähdyksi omana itsenään. Se on psykososiaalista tukea parhaimmillaan. Ei siinä tarvita mitään hokkuspokkus temppuja. Se vaatii aikuiselta itsesäätelytaitoja, että pystyy itse olemaan rauhallisena niissä tilanteissa, enkä väitä, että se aina helppoa olisi.

 Joni, otit tuossa esille tärkeän asian, josta on paljon puhuttu eli ajoituksen. Kun on väkivaltakokemuksia ja seksuaalirikoksia, jotka etenevät poliisitutkintaan, on puhuttu paljon siitä, että toimimalla ”väärin” voidaan haitata niitä, jopa tehdä tyhjäksi myöhemmät poliisitutkimukset, koska se vaikuttaa tähän autettavaan/tuettavaan henkilöön. Tuen tarve uhrilla on heti ja välittömästi. Minkälaista tukea voidaan antaa heti niin, että se ei haitta mahdollista myöhempää tutkintaa ja muita toimenpiteitä ja miten tuki saattaa muuttua?

Joni: Psykososiaalinen tuki on eri asia kuin traumaterapia. Kun lähdetään tilanteesta, että joku on kohdannut akuutin kriisin tai väkivaltakokemuksen, oikea-aikainen ja kohdennettu apu on tarpeen ja nyt puhutaan psykososiaalisesta tuesta. Ei se ensimmäinen asia ole traumaterapia, mitä lapsi tai nuori tarvitsee heti seuraavana päivänä, jossa pitää mässäillä sillä tapahtuneella ja lähteä käymään läpi muutostyötä vaan ollaan läsnä ja kuunnellaan. Poliisi ei ole koskaan kieltänyt tukemasta perhettä siinä tilanteessa, kun kriisi on syvimmillään. Kuulustelemaanhan ei kannata lähetä työntekijän näkökulmasta tai esittämään mitään kysymyksiä siihen tilanteeseen liittyen, jotka voisivat johdatella ja muuttaa kokemusta sitten tulevaisuutta ajatellen, mutta se on aivan eri asia kuin olla läsnä ja kuunnella ja tukea siinä myrskyssä, mikä se on se tilanne sillä hetkellä.

Marika: On tärkeää saada heti tukea ja sellaista, missä vakautetaan ja etsitään voimavaroja ja selviytymiskeinoja. Jos lapsella tai nuorella on oireilua, niin hoitosuhdekin voidaan aloittaa, vaikka lasta ei olisi poliisi vielä kuullutkaan. Silloin ei puhuta vielä siitä tapahtumasta. Joka tapauksessa siinäkin lähdetään liikkeelle yhteistyön rakentamisesta ja alkuun on vakauttavaa työskentelyä. Poliisin tekemä kuuleminen voi olla lapselle tai nuorelle kovakin paikka, koska voi olla, että siinä tulee ensikertaa sanoittaneeksi niin tarkasti sitä tapahtunutta ja tuolloin se olemassa oleva hoito tai tuki voi auttaa myös siinä, että siitä kokemuksesta ei tule ylivoimainen ja toisaalta, että saa kerrottua ja oma oikeusturva toteutuu.

Joni, sanoit, että kaksi kolmasosaa väkivallan uhreista voisi selvitä hyvin eteenpäin psyksosiaalisella tuella. On kuitenkin henkilöitä, jotka tarvitsevat tukea, esim. terapiaa. Minkälainen väkivaltakokemus edellyttää hoitoa? Miten edetään psykososiaalisesta tuesta hoidon asteelle?

Joni: Jokaisella väkivallan uhrilla on oikeus hoitoon, jos hän kokee sen tarpeelliseksi. Joidenkin tutkimusten mukaan tuo 2/3 tarkoittaa sitä, että pärjää läheisten tuella, sillä omalla ydinalueen psykososiaalisella tuella ja se 1/3 voi vaatia ulkopuolista tukea. Kaikki, jotka saavat ulkopuolista psykososiaalista tukea, eivät välttämättä tarvitse kuitenkaan hoitoa, jos ajatellaan hoidon tarkoittavan erikoissairaanhoitoa tai muuta terapeuttista työskentelyä. Kun puhutaan väkivallasta, fyysiset vammat tulee hoidattaa heti, perustarpeet varmistaa. Jos joutuu kodissaan, parisuhteessa tai muussa lähisuhteessa väkivallan kohteeksi, se on aina semmoinen paikka johon kannattaa puuttua, sillä se ei lopu muutoin. Kenenkään ei tarvitse asua pelossa. Kodin ja ydinperheen tulisi olla turvallinen paikka. Kun työskennellään väkivaltakokemuksen jälkeen nuoren kanssa psykososiaalisen tuen näkökulmasta ja tuetaan siinä, mutta nuori oireilee pitkään ja voimakkaasti, katson sairaanhoitajana, että olisi hyvä jatko työskennellä. Hoitoonohjaus tehdään julkisen palvelun verkkojen kautta. Käytännössä se Oulussa tarkoittaa perheneuvonnan psykiatrista sairaanhoitajaa ja täysi-ikäisten kohdalla hoitoa lähdetään hakemaan hyvinvointikeskusta.

Marika: Kaikenlainen väkivalta on haitallista lapselle ja silloin, kun sitä on tapahtunut, hoidontarvetta olisi hyvä arvioida. On yksilöllistä vaihtelua siinä, miten lapsi tai nuori reagoi. Siihen vaikuttaa niin moni asia, mm. aiemmat elämänkokemukset, tunnesäätelytaidot ja se, kuinka paljon on tukea ja turvaa ympäristössä. Tutkimustulokset vaihtelevat riippuen siitä, miten on rajattu se, minkälaisesta väkivallasta puhutaan. Teon ja tapahtuman piirteet vaikuttavat paljon siihen, miten siitä toivutaan, esim. onko se ollut toistuvaa, kuinka yllättävää ja se, millainen suhde tällä lapsella on ollut tähän tekijään. Usein lapsella voi olla jopa kiintymyssuhde tekijään ja se on kehitykselle riskialtis asia, että sama ihminen, joka on normaalisti turvan lähde voi olla samaan aikaan myös vaaran lähde. Hoidon tarpeen arviossa vaikuttavat lapsen ajankohtainen tilanne ja olosuhteet sekä aiempi kehitys ja elämänvaihe. Tärkeää on kuulla, mikä lapsen tai nuoren oma kokemus on. Jos nuorella on takanaan vuosikausia kestänyt kaltoinkohtelu, se voi olla se, mihin hän on kasvanut ja tottunut ja mikä on hänelle ikään kuin normaalia ja hänellä voi olla halu jatkaa vain elämäänsä. Tätäkin täytyy kunnioittaa eikä mennä ulkoa päin määrittämään, että sinulle on kamalia tapahtunut ja nyt sinut pyöräytetään johonkin hoito-ohjelmaan. Kuunnellaan heidän omaa kokemuksiaan, mutta joskus voidaan tarvita motivointia. Nuorilla ja lapsilla on paljon välttelevyyttä; ei haluta mennä jotain ikävää kohti. Me aikuiset osaamme itseämme siihen tsempata, kun me tiedämme, että se on meille pitkässä juoksussa hyväksi, jos me uskallamme kohdata asioita ja käsitellä niitä, mutta nuorille ja lapsille se ei ole niin helppoa. He luontaisesti väistäisivät, mutta joskus voidaan motivoida sensitiivisesti. Joskus voi olla niin, että sitten vasta joskus myöhemmässä vaiheessa, jos tulee vaikka elämää hankaloittavia oireita, tullaan vastaanottavaiseksi.

Joni: Nuori tai lapsi saattaa kovasti vältellä asiasta puhumista tai sen käsittelyä ja aikuiselle tulee sellainen olo, että tätä tarvitsisi hoitaa. Kenen huolta siinä tapauksessa hoidetaan? Jos nuori tai lapsi ei ole valmis työskentelyyn ja aikuinen siihen patistaa, se voi vaikeuttaa jatkotyöskentelyä. Ammattilaisen näkökulmasta täytyy kuitenkin muistaa, että meillä on rikoslaissa määritelty velvollisuus siihen, että jos tullaan tilanteeseen, jossa on törkeää rikosta taustalla kuten esim. vakavin lähi- ja parisuhdeväkivalta, siihen täytyy jokaisen puuttua. Tarkoitus on suojella ihmisiä sellaisilta rikoksilta, jotka ovat estettävissä jatkossa. Lastensuojeluilmoitus tuntuu vieläkin olevan stigma. Se ei ole rangaistus eikä kannanotto perheen kykyyn hoitaa lasta. Jos lapsi tulee kohdanneeksi kriisin, johon liittyy väkivaltaa, niin se ei tarkoita, että vanhemmat ovat epäonnistuneet, jos tehdään lastensuojeluilmoitus vaan siinä tuetaan lasta ja perhettä monenlaisin eri keinoin.

Marika: Lapsi ja nuori ei voi aina tietää eikä ymmärtää suojaamisen tarvetta ja se on meidän aikuisten tehtävä.

Joni, sinä edustat Nopsa-tiimissä psykososiaalista tukea ja kannatteluvaihetta. Miten siirtyminen kannatteluvaiheesta hoitoon toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla. Mitä siinä pitää ottaa huomioon?

Joni: Paras mahdollinen siirtymätilanne on luonnollisesti se, että on saatu siinä ensivaiheen tuessa synnytettyä turvallinen ja tasainen tilanne, jossa nuorella on kaikki edellytykset jatkaa työskentelyä. Tilanne on rauhoittunut ja siitä tunnistetaan esim. psykiatriset hoidon tarpeet, joita voivat olla kuten mielialaoireet tai ahdistuneisuushäiriö. Kun ollaan saatu ensivaiheen tuki ja nuoren kyky työskentelyyn jatkossa, tilanne on tasainen, silloin nuori on vastaanottavaisempi avulle. Se on lähtökohta mille tahansa siirtymiselle. Rakanteellisesti toimiva siirtyminen hoitoon edellyttää työntekijöiden joustavuutta eri palveluissa. Jonkin verran nuoria siirtyy peruspalveluihin, kuten perheneuvontaan tai opiskelijaterveydenhuoltoon. Siellä on työntekijöillä aikaa ja resursseja ja mahdollisuutta joustaa, jolloin saadaan ns. saattaen siirtoja. Nuoren tieto saadaan menemään eteenpäin, vaikka niin, että ollaan porukalla yhdessä suunnittelemassa jatkoa niin ettei nuori joudu yksin omaa asiaansa käymään moneen kertaan läpi, koska sekin on hirvittävän kuormittavaa. Lasten näkökulmasta haastavia ovat jonotusajat, joille ei voi mitään pahimmillaan, mutta silloinkin toivoisin, että sellainen jouhevuus onnistuisi väkivaltatilanteen jälkeen, että saadaan mahdollisimman nopeasti oikea-aikaista apua. Psykososiaalisen tuen päivystystyöskentelyn 1-5 tapaamiskertaa ei ole kiveen hakattu, tarpeen vaatiessa siitä voidaan joustaa, että saadaan ylläpidettyä tukea myös jonotusaikana. Jos nuori jää ns. kylmäksi eikä saa tukea ollenkaan tiettynä ajanjaksona, hänen voi olla hirvittävän hankala kiinnittyä enää uudestaan minkään tuen piiriin, asia voi jäädä käsittelemättä vuosikausiksi ja aiheuttaa uusia ongelmia esim. varhaisaikuisuudessa.

Marika, sinä psykologina edustat hoitopuolta, OYSa ja Barnahusia. Millaista hoitoa meillä on tarjolla lapselle ja nuorelle väkivalta- tai seksuaaliväkivaltakokemuksen jälkeen? Mistä sitä saa ja miten hoitoon ohjaudutaan?

Marika: lasten ja nuorten kohdalla pääreitit ovat neuvolat ja kouluterveydenhuolto ja hyvinvointikeskukset, mitä kautta voi hakea apua. Jos on vakava, kiireellinen, akuutti tilanne niin päivystys. Lasten- ja nuorten psykiatrialla on päivystyspuhelin. Perheneuvonnan palvelut ovat olemassa ja kolmannen setorin toimijana Tyttöjen ja Poikien talot. Lyhyempiä perhe- tai yksilöterapeuttisia interventioita voi saada perustasolla ja erityistasollakin. Varsinaiseen psykoterapiaan, pitkäjänteisempään työskentelyyn lähetetään erikoislääkärin arvion perusteella. Näitä tehdään lasten ja nuorten psykiatrisessa työryhmässä ja OYSn lasten ja nuorten psykiatrialla. Se edellyttää aina huolellista arviointia, mihin lähdetään ja mikä on tarkoituksenmukaista.

Keskustelussa on vilahtanut Barnahus-sana. Se ei ole varmaan kaikille kuulijoille tuttu. Kerrotko Marika missä vaiheessa hankkeessa ollaan ja miten toiminta on kehittymässä ensi vuonna?

Marika: Barnahus on STMn rahoittama THLn valtakunnallinen hanke ja se on noussut tarpeeseen kehittää lapsiin kohdistuneiden väkivaltaprosessien selvitysprosesseja sekä väkivaltaa kohdanneiden tukea ja hoitoa. Hanke kestää vuoteen 2023, jolloin hankkeessa kehitetyn toiminnan täytyisi toimia rakenteissa. Tämä on moniammatillinen paketti, jossa on terveydenhuollon, sosiaalityön, poliisin ja syyttäjälaitoksen puolelta toimijoita. Oulun alueella hanketta masinoi osa-aikaisesti kolmen hengen porukka. Lisäkseni on erikoislääkäri Tiina Tenhunen ja sosiaalityöntekijä Anna Niemi, jotka teemme oman virkatyömme ohessa OYSn lasten ja nuorten oikeuspsykiatrialla myös tätä hanketyötä. Alueemme käsittää Kokkolan seudulta ylöspäin koko Pohjois-Suomen. Pyrimme kehittämään esitutkinnallisia ja muita oikeudellisia prosesseja lapsiystävällisemmäksi, mikä tarkoittaa tilojen ja ympäristön parantamista, mutta myös sitä, että lasten ja nuorten ja heidän perheidensä kokemukset tulisivat paremmin otettua huomioon. Lapsirikostutkinnoissa on aina kyse hyvin monialaisesta viranomaisyhteistyöstä, kun siellä on lastensuojelua, poliisia, syyttäjää, koulua, terveydenhuoltoa jne. Se on haastavaa. Kaikilla on vähän eri tulokulma ja eri lakipykälätkin, jotka ohjaavat toimintaa. Tätä viranomaisyhteistyötä pyritään kehittämään laadullisesti ja tiettyjä askelmerkkejä ja ongelmakohtia viilaten. Ilmoitusvelvollisuutta poliisille tiukennettiin surullisen Vilja-Erikan tapauksen jälkeen, eikä poliisi kuitenkaan saanut mitään lisäresursseja samaan aikaan, se johti siihen, ett nämä lapsitutkinnat ovat ruuhkautuneet. On herännyt kysymyksiä, että jos puhutaan ihan näistä lievimmistä tapauksista, esim. kuritusväkivallan tilanteista, esim. vaikka vanhempi pyytää perheneuvonnassa tai lastensuojelussa apua omaan kovakouraisuuteen, niin onko se lapsen etu, että perhe joutuu valtavaan prosessiin, jossa poliisi joutua kieltämään työskentelyn vanhempien kanssa esitutkinnan suojaamiseksi ja perhe jää oman onnensa nojaan epämääräiseksi ajaksi. Lopputulos voi olla kärjistettynä se, että vanhempi saa siitä sakot. Se ei lapsen näkökulmasta auta asiaa. Pyrkimys on, että poliisi ja lastensuojelu voisivat tiivistää yhteistyötä sillä tavalla, että me voitaisiin tarkemmin tutkia, milloin esitutkintaa kannattaa rajata ja milloin ei. Se ei ole mikään yksinkertainen rajanveto. Kaikkeen lapseen kohdistuvaan väkivaltaan pitää aina suhtautua vakavasti ja voi olla, että se mikä on tiedossa, on vaan jäävuoren huippu. Tässä suositellaan selulatyöskentelyä, jossa moniammatillisesti poliisi, syyttäjä, lastensuojelu ja terveydenhuolto keräävät tietoa ja katsovat, onko siellä riskitekijöitä ja sen tiedon pohjalta mietitään, mikä on tarkoituksenmukaista juuri tämän perheen kohdalla, juuri tämän lapsen näkökulmasta. Yksi erittäin tärkeä tavoite on, että saataisiin näiden oikeudellisten prosessien kestoa lyhennettyä. Useinhan kyse voi olla vuosien pituisista ajanjaksoista ja sillä on silloin monia haitallisia vaikutuksia uhriin ja hänen perheeseensä. Hanke pyrkii kehittämään oikeudellisen maailman lisäksi myös tuen ja hoidon puolta koordinoimalla sitä ja kehittämällä sisältöjä. Oulun kaupungin kohdalla tämä koordinaatio on aloitettu nuoruusikisten ja vähän nuorempienkin seksuaalirikosuhrien kohdalta. Pyritään kontaktoimaan kaikki nämä perheet poliisin tietoon tulleista seksuaalirikoksista, mikäli perheet siihen luvan antavat. Ajatus on, että silloin, kun jotain tällaista tapahtuu, ihmisten ei tarvitsisi itse osta mennä minnekään tai itse ottaa yhteyttä vaan heihin otetaan. Se on seri-tukikeskus tyyppistä toimintaa alle 16-vuotiaille, mutta meille ohjaudutaan ammattilaisten kautta. Nopsa-tiimin WalkIn toiminta tarjoaa sen mahdollisuuden, että voi suoraan tulla tai ottaa yhteyttä. Me hanketyöntekijät koordinoimme tuen saantia, mutta myös itse tarjoamme ensivaiheen tukea tarvittaessa ja jäämme seuraamaan perheiden tilannetta vuoden ajaksi, jolloin sellaiset nuoret, jotka eivät alkuun ole olleet vastaanottavaisia avulle, voivat saada sen mahdollisimman pian, mikäli se tarve ilmenee myöhemmin. He eivät pääse tipahtamaan. Samalla me näemme, mitenkä tämä Oulun palvelurakenne toimii, jonka lopputuloksena meillä toivon mukaan on selkeämpi hoitopolku ohjaamassa ammattilaisia.

Barnahus hanke sekä Turvallinen Oulu hanke ovat molemmat aktiivisia kouluttajia. Minkälaisia koulutuksia Barnahus hankkeella on meneillään tai suunnitteilla?

Marika: Tähän ensivaiheen tukeen ja arviointiin liittyen hankkeessa koulutetaan tällaisen CFTSI menetelmän käyttöön ja sitten jos puhutaan varsinaisesta hoidosta, niin hanke kouluttaa ammattilaisia tällaiseen traumafokusoidun lyhytpsykoterapian käyttöön. Tämä on sellainen vuoden kestävä koulutus ja TFCPT lyhennettä kantavasta hoidosta on vahva näyttö sen vaikuttavuudesta, mutta tokikaan se ei ole vastaus kaikkiin tilanteisiin.  Sitten on myös tällainen työmuoto kuin CCPCCT. Tämä on tilanteisiin, joissa on ollut väkivaltaa, mutta elämistä jatketaan yhdessä. Ensi- ja turvakotien liiton Turvassa-hanke on pilotoinut tätä työmallia ja suomentanut kirjan nimeltä Lasten kaltoinkohtelun katkaisu, joka taitaa ilmestyä vuoden vaihteessa. Sitten hankkeessa koulutetaan tulkkeja lasten haastattelutilanteisiin. Lastensuojelun työntekijöille on kehitteillä ja pilotoidaan ihan oma vuoden kestävä koulutus näihin lasten kaltoinkohtelun teemoihin liittyen ja sitten on valmistumassa semmoinen laaja verkkokoulutus ammattilaisille ja sote ja kasvatusalan opiskelijoille. Turvallinen Oulun kanssahan meillä on monia yhteisiä pintoja ja teemoja, etenkin nuorten seritukitoiminta ja Nopsa-tiimi toimii tiiviisti yhteistyössä. Ja erona on ehkä se, että Turvallinen Oulu on suuren yleisön hanke ja ymmärtääkseni tähtää myös kaupunkilaistenkin turvallisuudentunteen lisäämiseen niin tämä Barnahus on vähän niin kuin myyräntyötä tekevä ja viranomaisverkostossa toimiva, ammattilaisille kohdennettu.

Niille kuulijoille, jotka nyt kiinnostuivat tästä Barnahus-hankkeesta olisi varmaan kiinnostavaa tietää, mistä he voivat seurata tämän hankkeen etenemistä.

Marika: Jos näitten asioitten parissa työskentelee, niin THL:n Barnahus-hankkeen sivuilta voi tilata verkostokirjeen, niin pysyy ajan tasalla. Lähiaikoina pitäisi avautua myös PPSHPn sairaanhoitopiirin sivuille meidän Oulun aluehankkeen omat tiedot. THL:n sivuilla on linkkejä joidenkin jo pidettyjen koulutuspäivien tallenteisiin ja tuleviin koulutuksiin. Sieltä voivat ammattilaiset tilata maksuttoman sähköisen version kirjasta Lasten ja nuorten trauman ja traumaattisen surun hoito.

Turvallinen Oulu hanke käynnistyi elokuussa 2019 ja siinä ensimmäisenä aloitti Nopsa-tiimi kaikista kuudesta eri toimenpiteestä. Nyt kun ollaan lähestymässä vuodenvaihdetta, voitko Joni kertoa meille, mitä Nopsa-tiimi on saanut tähän mennessä aikaan ja miten toiminta jatkuu, kun siirrymme uuden vuoden puolelle?

Joni: Nopsa-tiimi eli psykososiaalisen tuen tiimi Turvallinen Oulu hankkeessa on toiminut jo pitkän aikaa ja työtä on tehty monenlaista yksilötyöskentelystä. Mehän olemme koko ajan toimineet yksilöitten pinnassa. Meille on ohjautunut kaltoinkohtelun tai väkivallan uhreja tai ylipäätään turvattomuudentunteita tunteneita nuoria ja lapsia ja olemme heitä tavanneet ja tukeneet ja ohjanneet jatkohoitoon tarpeen vaatiessa. Olemme myös kouluttaneet ammattilaisia koko ajan. Ammattilaiset ovat ottaneet hyvin vastaan ja koulutuksiin liittyvä palaute on ollut hyvää. Olemme työskennelleet ennaltaehkäisevästi monilla kouluilla. Moni koululainen tässä Oulun alueella on saattanut nähdä meitä erilaisissa tapahtumissa, hyvinvointipäivillä tai jonkin tietyn ilmiön ympärillä toimimassa. Paljon on tehty ja ensi vuosi liittyy varmaan aika paljon tuohon WalkIn kysymykseen. Elokuun 17. päivä aloitettiin matalan kynnyksen päivystävä työskentely eli meillä on Lossikuja 3:ssa Tuirassa vastaanottotilat, jossa tavataan tällä hetkellä maanantaisin, tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin sinne hakeutuvia 13-18 vuotiaita nuoria klo 12-16 välillä. Pyrimme luomaan turvallisuutta Oulun alueella laajemminkin, nuorten parissa kun työskennellään, se tarkoittaa kaikkia alle 29-vuotiaita, mutta päivystystoiminta on rajattu 12-16 vuotiaille, lähinnä sen takia, että kriisikeskus työskentelee sitä vanhempien kanssa tässä Oulun alueella. Sinne voi hakeutua tulemalla paikan päälle aukioloaikoina. Jos on itse arka tulemaan, niin aika hyvin Oulun alueella eri toimijat meidät tietää. Meistä on puhuttu ja meitä mainostettu, siten, että opettajan kautta on tullut jonkin verran yhteydenottoja, opiskeluterveydenhuollosta, kuraattoreilta. Aika laajalla skaalalla meihin on otettu yhteyttä. Kiitettävästi vanhemmat ovat ottaneet yhteyttä myös. Ovat olleet huolissaan omista lapsistaan/nuoristaan ja ovat ottaneet meihin suoraan yhteyttä. Me voimme antaa aikoja, jos päivystysaika tuntuu siltä, että siihen ei esim. koulun takia pysty tulemaan, olemme joustavasti antaneet aikoja myös sen ulkopuolella. Pienelläkin yhteydenotolla olemme saaneet aikaan asioita. Meillä toimii myös etävastaanottomahdollisuus. Varsinkin korona-aikana on ollut haastavaa löytää yhteistä työskentelyä kasvotusten ja olemme tarjonneet mahdollisuus, että voi päivystysaikana meidän verkkosivuiltamme löytyvän linkin kautta tulla keskustelemaan. Klikkaamalla päätyy pieneen odotustilaan, josta me otamme vastaan ja voidaan keskustella myös sitä kautta. On monia tapoja meille hakeutua ja kannustan pienelläkin asialla tulemaan. Ei tarvitse olla mikään iso asia. Me puhumme kuitenkin psykososiaalisen tuen WalkIn toiminnasta, niin se tarkoitta, että ihan mikä tahansa elämässä ja arjessa akuutisti huolestuttaa, murehduttaa tai aiheuttaa hankalaa oloa niin silloin on tuen piirissä ja voi tulla keskustelemaan.

Kaikenkaikkiaan keskustelun pohjalta ymmärrän, että Oulun seudulla on tehty paljon lasten ja nuorten hyvinvoinnin tukemiseksi ja näiden asioiden kehittämiseksi ja parantamiseksi. Barnahus hanke ja Turvallinen Oulu hanke ovat työskennelleet kovasti, että saataisiin näitä asioita vietyä eteenpäin ja varmaan voidaan katsoa toivorikkaana uuteen vuoteen, että ollaan myöskin edistytty näissä asioissa.

Minä kiitän teitä, psykologi Marika Laakkonen-Linna OYS:n oikeuspsykiatrian yksiköstä ja Barnahusista ja psykiatrinen sairaanhoitaja Joni Saarela Turvallinen Oulu hankkeen Nopsa-tiimistä. Ja kiitoksia myös kuulijoille.