Oululaisen Minna Mikkosen uusi romaani Sydänhirviö kertoo traagisista tapahtumista: ”Nämä asiat oli pakko pukea sanoiksi”

Kun Minna Mikkonen oppi lukemaan viisivuotiaana, hän oivalsi, että sanoissa on toinen maailma. Se oli maaginen kokemus, josta avautui ihan uusia ulottuvuuksia. Kirjoittaminen tuli mukaan jo varhain.

“Aloin jo tosi pienenä kirjoittaa päiväkirjaa. Kirjat ja runot olivat todella tärkeitä ja kirjallisuus ikään kuin kasvoi minuun. Kirjoitin lapsena ja nuorena runoja ja tarinoita. Teini iässä kirjoitin tosi angstisia runoja”, Mikkonen nauraa.

Lukiossa Mikkonen piti kirjoittamisesta ja hänellä oli kannustavia opettajia. Arvosanatkin olivat hyviä.

“En kuitenkaan koskaan ajatellut, että olen luova ihminen. Tulen duunariperheestä ja minulla ei ollut lähipiirissä esimerkkejä taiteilijuudesta. Ajattelin, että se ei ole mahdollista minulle”, Mikkonen muistelee.

Kirjailija opiskeli lähihoitajaksi, mutta se ei lopulta tuntunut omalta alalta. Ystävät ehdottivat, että hän hakisi yliopistoon lukemaan kirjallisuutta.

“En ollut jotenkin tajunnut, että on sellainen oppiaine kuin kirjallisuus.”

Ennen yliopistoa Mikkonen opiskeli kirjoittamista Limingan taidekoulussa.

“Taidekoulussa sain olla kirjoittavien ihmisten ympäröimänä koko ajan. Aloin uskoa, että ehkä minäkin saan tehdä tätä. Yliopistossa usko vahvistui ja pian aloin kirjoittaa esikoisromaaniani.”

“Rakkaus sanoihin on ollut minussa aina, mutta kasvaminen kirjailijaksi on vaatinut yhteisöä, tukea ja kannatusta”, Mikkonen tiivistää.

Maagisia hahmoja

Sydänhirviössä liikutaan usealla aikatasolla. Päähenkilön kokemukset siskonsa väkivaltaisesta kuolemasta lomittuvat hänen isoäitinsä historiaan ja traumoihin Venäjän vankileirillä. Kehyskertomuksena on lapsen syntymä.

Mikkonen kertoo, että teos on omakohtainen. Vaikka Sydänhirviö on romaani, se ei ole fiktiota. Lajityypit autofiktio tai muistelma eivät kuitenkaan istuneet Sydänhirviöön. Autofiktion lisätyn todellisuuden sijaan teoksessa on maagisia elementtejä.

“Olen kutsunut genreä nimellä maaginen memoir. Olen kollegani Susanna Hastin kanssa kehittänyt viimeisen vuoden aikana uutta genremääritelmää.”

“Maaginen memoir on genre, joka pyrkii kohti totuutta. Maagisuus siinä todellisuudessa voi olla esimerkiksi joku olio tai olento, niin kuin minun tapauksessani hirviö.”

“Se antaa hahmon ja olemuksen jollekin sellaiselle, jota ei voi suoraan sanoilla kuvata. Hirviö on suurempi entiteetti, joka kattaa teoksen teemat”, Mikkonen määrittelee lajityyppiä.

“Sydänhirviötä kirjoittaessa ajattelin, että teen taideteosta. Mietin fokusointia ja rajaamista, kieltä ja rakennetta tarkkaan. Jos olisin vaikkapa vain kertonut mitä siskolleni tapahtui sellaisenaan, kyseessä ei olisi ollut teos vaan jotain muuta, ehkä päiväkirja.”

“Vaikka olen elänyt sen elämän, olen nylkenyt nahkani auki ja muovannut siitä uuden hahmon”, Mikkonen tähdentää.

Vaikea prosessi

Mikkonen kertoo, että hänellä on ollut tarve pukea sanoiksi siskon kuoleman jättämää traumaa jo ennen kirjailijaksi ryhtymistä. Asia on kuitenkin ollut liian tuore, liian raaka.

“Olen yrittänyt kirjoittaa tätä romaania ainakin esikoisteoksestani lähtien. Huomasin, että kaikissa kirjoissani on samat teemat ja tunnetaso, vaikka ne käsittelevät hyvin erilaisia asioita.”

Mikkonen työsti käsikirjoitusta ja lopullista teosta kolmen vuoden ajan. Aluksi hän ei kertonut edes läheisilleen, että on kirjoittamassa näistä aiheista.

“Kielsin sen itseltänikin, Mietin vielä silloin, kun sain kustannussopimuksen, että en minä tätä varmaan julkaise.”

“Vasta kun tekstimateriaali oli siinä vaiheessa, että muokkasin sitä taideteokseksi, sain asioihin vähän etäisyyttä. Mutta olen kyllä tämän kanssa uinut syvissä vesissä”, Mikkonen huokaa.

Aika muistaa

Mikkonen on hyvin kiinnostunut ajasta ja muistista. Sydänhirviössä on ajatus ajasta syklisenä – että kaikki mitä on, on ollut koko ajan.

“En ensin tajunnut, miten merkittävä mummoni tarina on. Sitten joku osa alitajunnastani kirjoitti sen sinne.”

“Aloin tutkimaan mitä mummolleni tapahtui. Mummoni trauma ja painajainen, että hän jää rajan taakse tapahtui samana päivämääränä, jopa samalla minuutilla kuin siskoni kuoli. Eihän tällaista voi keksiä!”

Kehyskertomus lapsen syntymästä oli luonteva alkupiste ja katalyytti tapahtumille. Kirjoittaessa Mikkonen muisti koko ajan lisää asioita. Tärkeimmät metaforat, kuten sydän, syntyivät kuin itsestään ja lomittuivat kertomukseen.

“Muistin, että silloin epäiltiin, että lapsen sydämessä on jotain vikaa. Oli jotenkin järkyttävää huomata, että tapahtumat todella jollain tavalla toistuvat”

“Tai sitten se on muistin fiktiota. Mietin paljon mikä on muistin totuus ja minkälaisen linssin läpi sitä katsotaan”, Mikkonen pohtii.

Runoilijan sielu

Sydänhirviön kieli on kaunista ja soljuvaa, paikoin jopa runollista. Jokaisella sanalla on paikkansa ja mitään ei ole liikaa.

“Kuvailisin sitä niin, että minulla on runoilijan sielu, mutta minut on pakotettu prosaistin hahmoon.”

“Halusin, että teosta on mukava lukea, vaikka teemat ja aiheet ovat näin raskaita. Halusin myös välttää turhaa sentimentaalisuutta. Lukija saa itse löytää ne tunnekokemukset.”

Mikkonen tähdentää, että jokainen teos vaatii oman kielensä. Kirjailija myös pystyy leikittelemään omalla äänellään ja kielellään.

“Minun piti löytää se muoto, jota teos itse minulle ehdottaa. Luulin jossain vaiheessa, että kirjoitan lyyristä esseetä. On siinä niitäkin piirteitä.”

Sydänhirviössä teksti on aseteltu väljästi sivuille. Aikasiirtymät on erotettu tyhjällä sivulla ja isoäidin puhe on kirjoitettu kursiivilla helpottamaan lukukokemusta.

“Minulle oli todella tärkeää, että taitto on väljä ja tekstimassaa on sivulla vähän. Tyhjyys ja väljyys antavat painokkuutta ajatuksille ja kokemuksille. Näin lukijalla on myös mahdollisuus pysähtyä tekstin äärelle.