Kärppä-lapaset lämmittävät sukelluspuvun sisällä – Olli Naukkarinen tarkistaa vuosittain vedenottoputket joen pohjassa
Olli Naukkarinen ei toimi työsään yksin, vaan hänellä on työkaveri matkassa, joka avustaa pukeutumisessa ja pitää huolta turvallisuudesta. Oikealla Risto Mononen. Kuvat: Lea Ansamaa
Jaa sosiaalisessa mediassa:
Jälleen on se hetki, jolloin Oulun Veden vedenottoputket tarkistetaan. Sukeltaja Olli Naukkarinen kävelee vedenpuhdistamon kohdalla olevien tuloputkien suulle joen pohjassa ja tarkistaa, että kaikki on ok. Pelkoa hän ei tunnusta tuntevansa ja työkaveri on aina tukena.
Oulujoki tyrskähtelee viileänä lokakuun aamuna, kun ammattisukeltaja Olli Naukkarinen peruuttaa työkaverinsa Risto Monosen kanssa isoa peräkärryä kohti rantaa.
”Siinä on hyvä!”, huikkaa Oulun Veden prosessiasentaja Antero Väisänen nokkosten keskeltä ja huitoo kuskin apuna käsimerkein.
Peräkärryn sisältä paljastuu valtava määrä värikästä köyttä, happipullot ja kypärä. Kauempana on musta sukelluspuku, johon on kiinnitettynä muhkeat saappaat.
On jälleen se päivä vuodesta, kun Oulun Veden joessa sijaitsevat vedenottoputket tarkistetaan.
Työturvallisuus on aina ykkönen – myös joen pohjassa
Kaksikymmentä vuotta ammattisukeltajana työskennellyt Naukkarinen naurahtaa, kun häneltä kysyy, pelottaako kylmään jokeen meneminen.
”No ei se kyllä pelota yhtään”, hän toteaa tarkistaessaan, miten hyvin jokeen vievät rappuset pitävät isot saappaat. Työturvallisuudesta ei koskaan tingitä – kovaa virtaava joki ei ole työympäristönä helpoimmasta päästä.
Siksi Naukkarisella on aina työpari, joka huolehtii hänestä sekä rannalle jäävistä laitteista. Rannalla on radio, jonka kautta sukeltajan kanssa voi jutella. Lisäksi peräkärryssä on läppäri, josta voi nähdä sen, minkä Naukkarinenkin näkee joen pohjassa. Sukeltaja on aina lujasti kiinni pitkässä vaijerissa, jonka avulla hänet voidaan paikantaa sekä avustaa rantaan.
Keltaisesta radiosta kuuluu kaikuja joen pohjasta.
Sukelluspäivänä on hyinen tuuli ja puvun alle puetaan paljon villaista. Isojen muovisten sukellushanskojen sisällä Naukkarisella on mustakeltaiset Kärppä-lapaset. Siltikin joskus tulee kylmä. Kypärästä tihkui vähän jokivettä puvun sisään, mutta hän kävi välillä rannalla kypärän säädössä, jotta pystyi jatkamaan vielä töitään veden alla.
Työkaveri Risto Mononen seisoo rannalla ja kuuntelee kohisevaa, keltaista radiota, jonka kaiku kuuluu joen pohjasta. Ja nimenomaan pohjasta, sillä Naukkarinen ei varsinaisesti uiskentele putkia hakiessaan, vaan kävelee joen pohjassa.
”Sukelluspukuuni kuuluu viidenkymmenen lisäkilon paino, jotta pysyn varmasti pohjassa.”
Olli Naukkarinen ei varsinaisesti sukella tai ui, vaan kävelee joen pohjassa lisäpainojen avulla.
Tulovesien putkien suut tarkistetaan joka vuosi
Mitä Naukkarinen tänään siis tekee? Hän kävelee Hintan vedenpuhdistamon kohdalla olevien tuloputkien suulle joen pohjassa ja tarkistaa, että ne ovat avoimia ja toimivia. Mukanaan hänellä on aivan tavallinen auton lumiharja, jolla hän siivoskelee joessa olevia putkia ja niiden suuaukkoja.
”Täällä ykkösputkessa näyttää olevan kaikki kunnossa”, hänen äänensä kuuluu rannan radiosta. Läppäriltä voi nähdä, miten isot hanskat kuljettavat hitaasti autoharjaa pitkin harmaata putken pintaa.
”Lähden kohti toista putkea ja liikun säteittäin itsestäni oikealle”, hän raportoi. Joen pintaan nousee kuplia Naukkarisen kypärästä sitä mukaa, kun hän alkaa liikkua rannalta katsoen vasemmalle.
Hän koordinoi kävelyään sekä ääniohjauksen, virran suunnan että oman suuntavaistonsa avulla.
”Meille sukeltajan työ on todella tärkeää, sillä näin saamme tietää, tarvitaanko putkiin mahdollisesti korjauksia”, sanoo Väisänen ja laittaa ylös sukeltajan kaikki huomiot.
Olli Naukkarinen on kokenut sukeltaja, joka käy vuosittain Oulun Veden vedenottamoilla tarkistamassa, että vedenoton putket ovat kunnossa.
Myös rantakaivo tarkistetaan
Joen pinta jatkaa tuulista rytmiään, ja rannan koivuista irtoaa lehtiä harmaan vedenpinnan päälle. Kohta näkyy kaksi keltaista lamppua ja Naukkarinen on jälleen rannassa.
”Siellä oli kaikki ookoo”, hän kertoo ja kertoo haluavansa tarkistaa vielä rantakaivon. Se on kaivo, jossa on ns. harvavälppä. Nyt ei mennä avoveteen, vaan kapeaan, ahtaaseen ja pimeään kaivoon, jonka vesi on yhtä kylmää kuin itse joessakin.
”Tuossa ei kärsi olla mitään fobioita”, kommentoi ylhäällä Naukkarista avustava työkaverinsa Risto Mononen.
Eikä Naukkarisella olekaan. Vuosikymmenten tuoma varmuus omasta ammatista on tuonut työhön rauhallisuutta. Eikä hän muutenkaan ole mikään hermoilija. Tarkka pitää olla, sillä pelkkä kypärä on jo niin iso, että ahtaissa paikoissa saattaa jäädä pää jumiin.
Pian hän on taas pinnan alla, ahtaassa kaivossa ja tyynen rauhallisena. Rantakaivossa olevista välppätangoista hän löytää muutamia puutteita, jotka Väisänen kirjaa heti ylös. Kaiken pitää pelittää ison kaupungin raakavedenotossa ja vedenpuhdistuslaitoksella, sillä kuntalaisten puhdas vesi on tässä työssä kaikkein tärkeintä. Putken tukkeentuminen näkyisi laitoksella aivan heti.
Tumma sukeltajan hahmo nousee tikkaita pitkin takaisin maan päälle. Hänen kypäränsä avustetaan pois päästä ja kypärälakin sisältä näkyy leveä hymy. Hyvin sujui tänäänkin, vaikka vettä tihkui kypärästä alusvaatteisiin saakka. Onneksi on varakerrasto mukana. Naukkarinen ei nähnyt vedessä mitään kummallista, kalojakaan. Eikä viileyskään oikeastaan vaivannut.
”Kesävesi, plus kahdeksan astetta.”
Näkymiä pinnan alta sukeltajan silmin.