Pia Alatorvinen: Taidedigi niksauttaa kivikautiset aivoni
Pia Alatorvinen on toiminnanjohtaja Oulun kulttuuritapahtumayhdistyksessä, joka huolehtii elokuisten Oulun juhlaviikkojen tapahtumaverkostosta ja kehittää kulttuuritapahtuma-alaa koko maakunnassa.
Jaa sosiaalisessa mediassa:
Vuosituhannen ensimmäisellä kymmenellä olin töissä sanomalehdessä ja sommittelin otsikkoa virtuaalisten huonekalujen varkaudesta kertovaan juttuun. Nettipelissä siepatut mööpelit olivat jostain syystä mielikuvissani hieman pikselisiä rokokookalusteita, moderni kohtasi antiikin. Virtuaalivarkaus ällistytti.
Siitä lähtien on pitänyt sinnitellä digijunan kyydissä. Vauhti on ollut kohtuullista, kunnes kaasu hirtti kiinni vuosi sitten. Nyt tuijotamme alati pidentyvillä silmämunillamme näyttöjä, joihin olemme survoneet kaiken mahdollisen työkavereista jumppaohjaajiin. Kuva voi olla äärettömän terävä, mutta mielessä on jo melkoinen bittimössö.
Taide on osa ihmisyyttä. Vanhimmat löydetyt luolamaalaukset ja veistokset on paikallistettu 40 000 vuoden taakse. Jo pikkulapset tempautuvat itsestään mukaan musiikkiin ja tanssiin. Homo sapiensin mielikuvitus ja leikki on aina purkautunut eri muotoihin, jotka olemme tässä ajassa viisastelleet taiteenlajeiksi. Viime kuukaudet lajeja on runnottu ruutuun, vaihtelevalla menestyksellä. Särisevästä läppäristä sohvalla katseltu bändin yksin veivaama rokkikeikka tuskin korvaa pölyävällä festivaalitantereella saavutettua yhteistä hurmiota. Kuvaajan rajaamana tanssijan liike ei yllä koskettamaan niin kuin katsomon eturivissä.
Eli joku on maksanut lähes 330 000 euroa siitä, mitä minä vilkuilin ohimennen keittiönpöydän ääressä.
Taiteen digitaalisuuden täytyy siis tarkoittaa jotain enemmän kuin vain aiemminkin tehtyä kuvattuna. Virtuaalihuonekaluista on tultu pitkälle pelimaailmassa. Digitaalista taidettakin on tehty jo pitkään. Oululla teknologiakaupunkina ja kulttuuripääkaupungiksi halajavana lienee suorastaan velvollisuus astella digitaiteen eturintamassa. Pari uutta hanketta aiheen parissa parhaillaan puurtaakin ja myös yhdistyksemme verkostoineen on innolla uusissa aloitteissa mukana.
Mutta nyt hyvä lukija, paljastan oman rajoittuneen ajatushetteikköni. Tunnustan, että olen taidekokijana vasta siinä evoluution vaiheessa, jossa jokin yhteys luolansuulle on tarpeellinen ja turvallinen. Koska kuitenkin näyttää siltä, että maailma menee lujempaa kuin kivikautiset aivoni, pyrin niksauttelemaan niitä uusiin asentoihin asioilla, joita en ihan helposti tajua.
Katselin juuri elektropopin tahtiin lentäviä animoituja vauvoja minuutin verran. Teos, tai oikeastaan sen kopio, on internetissä ilmaiseksi kaiken kansan pällisteltävissä. Pätkän alkuperäinen versio digitaalisella aitoustodistuksella (NFT) on myyty 390 000 dollarilla. (Aitoustodistukset muodostuvat lohkoketjuteknologialla, joka on ilmeisesti isoin juttu sitten internetin keksimisen ja kuluttaa kohta myös kaiken sähkömme, mutta se on toisen ällistelyn aihe.)
Eli joku on maksanut lähes 330 000 euroa siitä, mitä minä vilkuilin ohimennen keittiönpöydän ääressä. Oliko minun ruutukokemukseni kuin Warholin Marilynin kuvalla varustetusta mukista kahvittelu verrattuna aidon kuvan katseluun New Yorkin MoMAssa tai Monet’n juliste kehystettynä hotellihuoneen seinällä? Vai oliko se kuitenkin ihan sama videopätkä?
Selkärangasta tuleva reaktioni on, hölynpölyä, keisarin uudet vaatteet! Toinen, todennäköisempi mahdollisuus on, että nyt ollaan luomassa jälleen uutta osaa luolista lähteneeseen taidejatkumoon.
Digijuna menee lujaa. Saattaa olla, että jäin asemalle, joten jätän taiteen määrittelemisen ja aitouskeskustelut taiteilijoille ja asiantuntijoille. Sillä aikaa yritän kuitenkin hankkia lipun kokijaluokkaan heti seuraavaan lähtöön, valmiina haltioitumaan tulevaisuuden digitaiteesta.