Siirry suoraan sisältöön

Oulun teatterin juhlavuosien kunniaksi: Viisi kysymystä konkarille, osa 3 – Helena Jurvelin, HR-koordinaattori

8.10.2022

Oulun teatteri on työpaikka, jossa viihdytään hyvin ja työurat ovat usein pitkiä. Juhlavuoden kunniaksi on jututettu Oulun teatterin konkareita, jotka ovat työskennelleet oululaisen teatterin parissa yli 20 vuotta. Kolmantena vuorossa on vuonna 1984 Oulun teatterissa työskentelyn aloittanut Helena Jurvelin. Sarjassa on jo julkaistu Pasi Räbinän ja Anna Maria Luonuansuun haastattelut.

Millaista työskentely oli Oulun teatterissa alkuvuosinasi?

”Aloitin 1.9.1984 pienen näyttämön kuiskaajana ja siinä tehtävässä olin viisi vuotta. Silloin oli esityksiä myös sunnuntaisin, maanantait olivat vapaapäiviä eli talolla oltiin todella paljon. Tullessani en tiennyt teatterin tekemisestä mitään, mutta oli hyvä porukka opettamassa ja neuvomassa. Yhdessä tekemistä, hauskuutta, menoa ja melskettä.”

Mikä näytelmä vuosien varrelta on jäänyt mieleen ja miksi?

”Aika montakin, eri syistä. Varmaan parhaiten ne, joissa oli tekemisessä mukana. Mirta ja Haukka -näytelmässä seisoimme Ahdin (Taskila) kanssa monta kertaa verhon takana odottamassa vuoroa mennä esittämään perhosia, hiirtä, puhaltamaan saippuakuplia, kummittelemaan, milloin mitäkin. Ja ilta oli Rauhaisa -näytelmän loppukohtauksessa tuli aina itku, joka kerta, vaikka tiesi tasan tarkkaan mitä tapahtuu ja milloin. Minä jäätynyt myrsky -näytelmässä oli iso vesiallas näyttämöllä ja sinne kylmään veteen dipattiin merenneitoja verkkokeinuissa. Mieleen ovat jääneet myös Se ainoa oikea, Saattokeikka, Pitkän päivän matka yöhön, Vanhanaikainen komedia ja niin edelleen. Näiden jälkeen on tullut monia monia näytelmiä, jotka ovat jääneen mieleen kukin eri syistä.”

”Se, että sai seurata, miten näyttelijä rakensi roolinsa, miten lavasteet kertyivät näyttämölle ja yht’äkkiä se valojen ja äänien kanssa olikin se talo tai huone, jossa roolihenkilöt elivät. Tai puvut, miten ne vaikuttavat esitykseen ja näyttelemiseen. Ja kampaukset ja maskeeraukset muuttavat olemuksenkin. Se, että teksti alkaa elämään näyttämöllä. Ja kaikesta siitä, mitä silloin oppi, on ollut vuosien varrella hyötyä.”

Mikä Oulun teatterissa on parasta?

”Ihmiset. Erilaiset ihmiset tekemässä teatteria ja katsomassa teatteria.”

Mieleenpainuvin sattumus?

”Omat kämmit tietenkin. Se, että aloitin esityksen viisi minuuttia liian aikaisin. Tai se, että kun Suomi siirtyi kesäaikaan ensimmäistä kertaa, minä en. Mutta hetkensä oli siinäkin, kun veimme Kirsin kanssa pesulaan Tulitikkuja lainaamassa -pukuja. Ne olivat anatomisesti muotoiltuja topattuja haalareita, jotka näyttelijöillä oli asujensa alla muotoilemassa heitä ja kun näytelmässä saunottiinkin. Pesulassa säkkejä purettiin, emmekä ehtineet kertoa tuomistamme asuista, vaan nopsa työntekijä nosti puvun säkistä, että ”Mitäs täällä tänään on?”, jolloin miesten mallin etuosa oli hänen edessään kaikkine muotoineen.  Nauruksihan sekin meni, ’vakava’ työkeikka.”

Mikä työssäsi on sellaista, mikä ei näy suurelle yleisölle?

”Toivottavasti kaikki, koska työskentelen taustalla.”

Juttu on alun perin julkaistu Oulun teatterin kotisivulla.

 

 

 

 

 

 

Mun Oulun tavoite on vahvistaa oululaisuutta ja sen näkyvyyttä lisäten Oulun kaupungin pito- ja vetovoimaa kirjoittamalla paikallisista ja ajankohtaista aiheista, kuten kaupungin päätöksistä, tapahtumista, kolmannesta sektorista, yksittäisistä kaupunkilaisista sekä mielenkiintoisista ilmiöistä. Mun Oulu on osa Oulun kaupungin viestintäorganisaatiota.
HR-koordinaattori Helena Jurvelin aloitti työt Oulun teatterissa vuonna 1984. Kuva: Kaisa Tiri

Liittyvät sisällöt

Lue myös

Lue lisää aiheesta