Siirry suoraan sisältöön

Oululaiselle Mirja Imposelle Ukrainan sota herätti lapsuuden sotamuistot

18.9.2022

Mirja Imponen oli parivuotias lapsi Kemijärvellä, kun Suomen talvisota alkoi vuonna 1939. Imponen koki kolme sotaa ja oli kahdesti evakossa. Ukrainan sota on herättänyt hänessä paljon muistoja ja pohdintoja.

Mirja Imponen, 85, oli Ukrainan sodasta kuullessaan yllättynyt. Se sai hänet pohtimaan suuren naapurimaamme hyökkäystä pienemmän maan kimppuun.

”Minä olen Lapin ihminen. Olen siellä syntynyt ja lapsena käynyt läpi kolme Lapin sotaa”, kertoo Imponen.

Perheen isä toimi kunnallisissa tehtävissä eli hoiti esimerkiksi evakkojen sijoittelun koordinointia. Mirja Imposen evakkomatka alkoi vuonna 1939, kun talvisota syttyi. Kun tiedettiin, että Neuvostoliitto hyökkää, äiti lapsineen vietiin kotoaan Kemijoen varteen Tervolaan.

”Olin parin vuoden ikäinen. Tervolan jokitörmä oli tavattoman jyrkkä. Pojat ottivat isoja rekiä ja laskivat niillä jokitörmää alas. Minäkin olisin halunnut rekeen. Pojat eli veljeni sanoivat minulle, että sinä et tule, koska et pysy kyydissä,” Imponen nauraa.

Sotilasjoukot oli hälytetty ja jaettu useampaan paikkaan, Pelkosenniemelle, Raatteentielle ja Karjalan alueelle. Suomen pieni joukko oli vastassa naapurimme hyökkäystä. Neuvostoliiton ylivoima vaikutti pelottavalta.

”Leuto sää muuttui yllättäen 40 asteen pakkasiksi. Hyökkääjistä osa oli kehnosti varustautuneita. He lähtivät pakenemaan. Pohdittiin mitä oli tapahtunut. Kulki huhu, että neuvostoliittolaiset olivat kuulleet lähestyvien pommien ääntä ja lähteneet senkin takia pakenemaan”, muistelee Mirja Imponen.

Jatkosota vei Kortesjärvelle

Jatkosotaa enteillessä vuonna 1941 Neuvostoliiton koneet lensivät Imposen pihapiirin yli länteen.

”Minulla on vieläkin korvissa se kumu, kun ne lensivät niin matalalta. Ihmeteltiin, mitä ne ovat ja minne ne menevät. Aikuiset sanoivat meille niiden olevan neuvostoliittolaisia sotakoneita.”

Mirja Imposen perhe, kuten niin monet muutkin, joutuivat pakenemaan sodan melskeitä kahteen kertaan. Toinen evakkoon lähtö tapahtui vuonna 1944 syyskesällä. Peltojen sato jäi korjaamatta.

”Sitten tulikin ilmoitus evakkoon lähdöstä, tällä kertaa suuntanamme oli Etelä-Pohjanmaa, Kortesjärvi. Karja piti ottaa mukaan, vanhin sisko lähti kävelemään karjan kanssa kohti Kortesjärveä. Lampaat ja siat piti teurastaa.”

”Kun pääsimme asemalle, alkoi järjestely. Junan vaunut olivat eläimille tarkoitettuja härkävaunuja, kahdessa kerroksessa. Vaunussa oli tuuletusta varten pienet luukut. Ikkunoita ei ollut ollenkaan”, Mirja Imponen muistelee.

”Menimme tavaroidemme kanssa keskilavitsalle, äiti odotti 11. lastaan ja oli ihan viimeisillään. Me pienet olimme äidin ympärillä. Sodan kumu oli kaikkialla ja istuimme monta päivää junassa. Huoltomiehet toivat pysähdysasemilla ruokaa.”

Synnytys onnistui kamarissa

Virallisten arvioiden mukaan sodan jaloista lähti evakkoon Suomessa yli 400 000 henkeä.

”Evakkoja oli todella paljon. Siskokin pääsi perille yhden lehmän kanssa. Muut olivat karanneet matkalla. Meidän sijoitettiin Kortesjärvellä autiotupaan, melkein kirkonkylän keskustaan. Paikka oli kolea ja kylmä. Vesi jäätyi pakkasöinä”, kertoo Imponen.

”Äiti sanoi, ettei hän voi täällä lasta synnyttää. Sitten meidät sijoitettiin kaksiosaiseen taloon. Toisessa päädyssä asui isäntäperhe ja meidän päädyssämme oli useita evakkoperheitä. Isäntä oli poliisi ja hänen vaimonsa oli opettaja.”

Äiti pääsi synnyttämään kamarissa turvallisesti ja pyysi Mirjaa pesemään vauvan vaatteita.

”Menin saunalle ja siellä oli harmaatukkainen talon mummo. Hän kertoi muille aikuisille, että olin pessyt pyykkiä huolella ja aina välillä kysynyt häneltä, että näyttääkö tämä sinun mielestäsi puhtaalle? Eipä sitä silloin ollut äitiyspakkauksia.”

Keripukkiin tepsi nauris

Ruokapuolellakin oli yksipuolista. Pikku-Mirja laitettiin ostoksille eli menemään maatilalle, jonka pihalla oli suuret nauriskasat. Hänen äitinsä antoi mukaan paperisen kantopussin ja jonkun kolikon. Mirja meni isännän juttusille.

”Äiti käski tulla nauriita ostamaan.”

Isäntä vei Imposen latoon ja antoi kantopussillisen nauriita.

”Niitä me sitten kuorimme ja raastoimme. Kun on terävä veitsi, niin saimme nauriista pehmeää sosetta. Niitä me söimme, emmekä sairastuneet keripukkiin. Minulla on edelleen suurin osa syntymän jälkeen kasvaneista hampaista suussani”, hymyilee Imponen.

Pojat menivät auttamaan toiselle tilalle syystöissä. He saivat hyvää ruokaa. Tämän tilan isäntä antoi Imposelle karvalakin.

”Kun sinä menet sinne Lappiin, kun sota päättyy, ei ainakaan sinun pääsi palellu”, Imponen muistelee isännän sanoneen.

Mateenmaksa ja keuhkotauti

Sodan loppuvaiheet olivat Suomelle vaikeita, eikä saksalaisten vetäytyminen alueelta helpottanut tilannetta. Monet pohjoissuomalaiset muistavat sen sodan verisimpänä vaiheena.

Mutta Imposella on myös positiivisia muistoja.

”Saksalaiset olivat olleet Lapissa auttamassa meitä, he olivat ystävällisiä. Kulleroiden keräämisaikana lapset keräsivät ja antoivat heille kimppuja”, muistaa Mirja Imponen.

Jossain vaiheessa Imponen sairastui keuhkotautiin ja paikalle pyydettiin saksalainen lääkäri.

”Hän totesi, että kun ei ole lääkkeitä, tämä tyttö voi kuolla. Sitten äiti kehotti isää pyytämään mateita. Niistä minulle keitettiin mateen maksoja. Ja minä toivuin. Nykyäänkin, jos syön madetta, tulee olo, että tämä on ravitsevaa herkkua”, toteaa Imponen.

Ukrainan sodan viime vaiheet ovat saaneet toivon nousemaan myös Mirja Imposen mieleen.

”Nyt olemme saaneet tärkeän uutisen, Ukraina on voiton puolella. Ukraina haluaa pitää maansa kerta kaikkiaan. Ukrainalaisia on Suomessakin paljon, he pohtivat ja toivovat sodan päättymistä, pääsisivät kotikonnuille. Onkohan Putinin aika nyt loppuun eletty?” pohtii Mirja Imponen.

 

Mun Oulun tavoite on vahvistaa oululaisuutta ja sen näkyvyyttä lisäten Oulun kaupungin pito- ja vetovoimaa kirjoittamalla paikallisista ja ajankohtaista aiheista, kuten kaupungin päätöksistä, tapahtumista, kolmannesta sektorista, yksittäisistä kaupunkilaisista sekä mielenkiintoisista ilmiöistä. Mun Oulu on osa Oulun kaupungin viestintäorganisaatiota.
Mirja Imponen ulkoilee nykyisin mielellään viihtyisällä Veturiaukiolla Etu-Lyötyssä, ja seuraa kukkien ja sadon kasvua. Kuva: Niina Jortikka

Lue myös

Lue lisää aiheesta