Siirry suoraan sisältöön

Dimi Salo: Miksemme juhlisi kuolemaa?

19.2.2021

Näkökulmassa kirjoittaja pohtii, miksi suremme ja synkistelemme niin paljon. Loppu on aina uuden alku.

Olli Lindholm. Jukka Virtanen. Anne ”Heinäsirkka” Taskinen. Marie Fredriksson. Klaus Järvinen. Bill Withers. Little Richard. Betty Wright. Ennio Morricone. Jope Ruonansuu. Vexi Salmi. Eddie Van Halen. Ken Hensley. Pave Maijanen. Chick Corea.

Olemme jälleen menettäneet useita musiikkimaailman merkkihenkilöitä. Pioneereja, virtuooseja, esikuvia. Artisteja, idoleita, taiteilijoita. Sanoittajia ja säveltäjiä. Sosiaalisen median fiidi, nettilööpit ja kommenttikentät täyttyvät surunvalitteluista. Osa postauksista on yliampuvan ja imelän rajamailla.

Myönnän hieman hiiltyväni joistakin raivostuttavista vaikeroinneista. Surunaamarivistö. Itkuhymiöitä. Särkyneitä sydämiä. ”Kamala päivä! En voi käsittää!?!! Hei, ei tää voi olla totta... Lepää rauhassa, olit paras kaikista. Ikävä jää! RIP.” Jos näkisimme kasvotusten, värähtäisikö ilmeesikään?

Toivoisin kuoleman olevan yhtä normaali kuin syntymänkin.

Kuolema. Niin luonnollinen mutta vaiennettu ja vaikeutettu asia – ainakin suomalaisessa jurossa ja jäyhässä kulttuurissamme. Mutta aina näin ei ole meilläkään ollut, sillä hautajaiset olivat Suomessa suuri juhla 1900-luvulle asti. Henkilökohtaisesti toivoisin, että kuolema olisi kulttuurissamme vähemmän surkea, ankea ja ikävä asia. Toivoisin kuoleman olevan yhtä normaali kuin syntymänkin.

Miksi me suremme ja synkistelemme niin paljon – miksemme myös juhli ja iloitse? Emmekö osaa, vai emmekö halua? Ehkä emme vain uskalla. Vuonna 2021 kuolema ei ole kulttuurissamme elämän juhla, vaikka kyse on jonkin osion ja vaiheen päättymisestä. Elämä ja kuolema ovat liimatut toisiinsa. Ympyrä ei sulkeudu, se jatkaa pyörimistään niin kauan kuin täällä on elämää. Loppu on aina uuden alku. Alku on aina vanhan loppu.

Hän eli lyhyen, tavallisen tai pitkän elämän. Teki hyvää ja pahaa, oikein ja väärin. Hän saattoi lähteä saappaat jalassa tai kuolla tapaturmaisesti. Kenties hän kamppaili pitkään omia päänsisäisiä demonejaan vastaan tai menehtyä ärhäkkään syöpään. Oli miten oli, hän oli olemassa. Hän oli elossa. Hän oli täällä, ja hän jätti jälkensä. Jos ei taiteen tai jälkikasvun muodossa, aina on varmasti joku joka muistaa – eikö niin? Aina on joku joka arvostaa. Kiittää.

Kun kuolet, miten toivoisit että sinua muistettaisiin? No, kun aika on, haluaisit varmastikin olla läheistesi ympäröimä. Hautapaikka hautakivineen, kenties tuhkaus. Hautajaiset, muistotilaisuus. Lohikeittoa ja hillakakkua. Kynttilöitä ja pari sievää laulua. Mitä todennäköisimmin toivoisit, että poismenoasi surettaisiin, sinua ikävöitäisiin.

Kai myös haluaisit, että elämääsi juhlittaisiin? Oli mahtavaa, että elit! Oli ilo ja kunnia tuntea sinut. Niin ihanaa, että saimme kasvaa yhdessä. Hienoa, että juuri sinä olit elämässäni. Kannan sinua aina sydämessäni.

Pave Maijasen poismeno oli valitettava, kuten kenen tahansa lahjakkaan ja arvostetun taiteilijan poismeno. Maijanen sairasti vakavasti ja kärsi, silminnähden. Toivon, että hänen on nyt parempi olla siellä jossain.

Siellä jossain on säveltämäni ja sanoittamani laulu, joka julkaistiin vuonna 2016. Tässä katkelma sanoituksesta:

”Siellä jossain ei kaduta, pelota, ahdista

Eikä kukaan sua tahallaan loukkaa

Ei valehdella, ei pahaa puhuta

Siellä jossain sun on niin hyvä olla

Siellä jossain et kärsi tai joudu kitumaan

Et joudu vääryyttä kokemaan

Ei paina, pistä, purista tai hankaa

Ei paina mennyt eikä tuleva!

Hei, ootathan mua siellä jossain?”

Jokainen surkoon tavallaan. Minä haluaisin surra haikeana mutta kiitollisena, kuolleen elämän jättämistä jäljistä iloiten. Siispä hyvää matkaa ja syvä kiitos Pavellekin! Taiteesi on ikuista. Sinä elät, tänään ja huomenna. Sydän-emoji – ehjä sellainen.

 

Dimi Salo on oululainen musiikkipedagogi, laulaja-lauluntekijä ja muusikko. Salo opettaa laulua, lauluntekoa, ja kirjoittaa. Kuva: Jarkko Tervola

Lue myös